maanantai 28. huhtikuuta 2014

61. luku: Kaupunkilaishäissä

 
Betty tiesi, että pukunsa puolesta hän olisi Johnin häissä hyvin tyylikäs. Suurempi huoli hänellä oli illan kampauksestaan, sillä hän ei ollut aikapäiviin tehnyt itselleen juhlavaa hiuslaitetta. Hän tiuskaisikin vihaisesti, kun Duncan koputti pukeutumishuoneen oveen ja tuli sisään vastausta odottamatta.

-Etkö sinä näe, että… Betty aloitti, mutta Duncan laski sanaa sanomatta hänen eteensä pöydälle kullanvärisen laatikon. -Mikä tuo on?

-Avaa se, Duncan kuiskasi, suuteli hänen niskaansa ja katosi yhtä nopeasti kuin oli sisään tullut.

Betty nosti pois laatikon kannen ja taitteli varovasti auki runsaat silkkipaperit. Niiden keskellä lepäsi kristallinen hajuvesipullo ja sen vieressä strutsinsulista ja kimaltavista kivistä valmistettu hiuskoriste, samanlainen kuin muodikkailla ylhäisönaisilla lehtien kuvissa.

Hän ei tiennyt, kauanko istui vain tuijottamassa noita kahta esinettä. Tietenkin hiuskoristeen kivet olivat vain lasia, ja tietenkin hajuvesipullo oli hyvin pieni, mutta eivät ne ilmaisia olleet sittenkään.

Betty vavahti tajutessaan, että ajatteli nykyään kaiken rahassa. Samalla hän päätti, ettei sanallakaan nuhtelisi Duncania tällaisesta tuhlauksesta. Sen sijaan hän avasi pullon korkin ja nuuhkaisi. Kieloa, hänen lempituoksuaan. Ja hiuskoriste pelastaisi kampauksen, josta oli tulossa vähän epätasapainoinen.

Tuhlauksen sijasta hän moittikin hetken kuluttua lempeästi Duncania liiasta säästäväisyydestä, kun tämä oli ehdottomasti kieltäytynyt hankkimasta itselleen uusia vaatteita häitä varten. Vaikka rouva Wallace oli yrittänyt kaikkensa frakin uudistamiseksi, tietyssä valossa takin saumat kiilsivät, ja se kiristi vähän hartioista ja oli väljä vyötäröltä ja kauluksesta.

-Aikoinaan laiskana kaupunkilaispoikana minä taisin olla hiukan eri mallinen kuin nyt, Duncan naurahti huolettomasti. -Onko sinulla hakaneuloja?

-Hakaneuloja! Betty puuskahti. -Vaikka sinun sisaresi häihin minun pukuani piti laajentaa kuminauhoin, niin…

-Äh, mitä sillä on väliä, mitä minulla on ylläni, Duncan tokaisi. -Sinua minä haluan kaikkien katsovan!

Hakaneulavälikohtauksesta huolimatta Betty tunsi itsensä tyylikkääksi, arvokkaaksi ja viehättäväksi, kun hän hiukan myöhemmin lipui Duncanin käsipuolessa pitkin hotellin suuren salin paksua punaista mattoa tuolirivien välistä paikoille, jotka oli varattu sulhasen sukulaisille.

Useimmat istuimet olivat jo täynnä toinen toistaan tyylikkäämpiä ihmisiä: Constablet eivät selvästikään laiminlyöneet tilaisuutta tehdä vaikutusta Glasgow’n seurapiireihin ja Lillianin äidin aateliseen sukuun, joka oli vuosien välirikon jälkeen ilmaantunut paikalle. Kääntäessään vähän päätään Betty näki Lillianin seuraneidin, Gertrude Cromptonin, jonka ilme oli melko hapan kaiken tämän juhlahumun keskellä. Selvästikään ei ollut tarkoitus, että hänen työnsä enää jatkuisi, sikäli kuin hän olisi Lillianin porvarillista liittoa kestänytkään.

John seisoi jo vihkijakkaroiden luona näyttäen kovin nuorelta ja kapoiselta. Betty olisi halunnut vaihtaa edes pari sanaa veljensä kanssa ennen vihkimistä, mutta morsiuspari ei ollut osallistunut lounaalle.

-Hän olisi halunnut Davyn marsalkakseen, Rob kuiskasi Bettyn korvaan.

Betty huokasi. Totta kai John olisi halunnut Davyn — veljekset olivat sentään viettäneet vuosia yhdessä Will-enon komennossa ja Jamien ja Floran alivuokralaisina. Mutta Davy oli tuhansien mailien päässä, ja niinpä Johnin vieressä seisoi nyt Jamie. Rakas isoveli kylläkin, mutta…

-Älä vain sano, että sinä huokailet lasten nopeaa kasvamista ja ajan kulumista, Duncan kuiskasi Bettyn toiselta puolen.

-Ole vaiti. Betty hymyili vähän. Tällä hetkellä hän tunsi itsensä läpikotaisin nuoreksi.

Samassa orkesteri alkoi soittaa, ja kaikki nousivat seisomaan, kun Walter Constable saattoi ainoan tyttärensä pitkin punaista mattoa. Lillian oli häikäisevän kaunis: hänen musta tukkansa kiilsi hunnun alla kuin eebenpuu, ja hänen silmänsä loistivat.

-Tyttöhän taitaa olla rakastunut, Betty kuuli jonkun mutisevan. Häntä hymyilytti. Seurapiirihäissä ei selvästikään ollut tavallista, että morsian oli onnellinen.

Jos tässä juhlassa kaikki muu oli Walter Constablen hyvän maun rajalla keikkuvan pöyhkeilynhalun läpitunkemaa, itse vihkiseremonia oli koruttomuudessaan koskettavan kaunis. Jopa morsiamen äidin nähtiin kuivaavan silmänurkkaansa hienoon batistiseen nenäliinaan, sillä papin puhe oli erinomainen — ”melkein yhtä hyvä, kuin jos Napier olisi sen pitänyt”, kuten Annie sanoi, sillä hän oli vähän loukkaantunut, kun perheen omaa pappia ei ollut kutsuttu vihkimään.

Tähän koruttomuus päättyikin. Onnittelumaljat olivat aitoa samppanjaa ja ne juotiin kristallipikareista, ja pitkille pöydille oli aseteltu niin upeat kukkalaitteet ja katettu niin kauniit astiat, että viimeistään nyt Betty huokasi helpotuksesta, kun lapset eivät olleet mukana.

Walter Constable piti hääpäivällisen aluksi tyttärelleen ja vävylleen puheen, jossa oli hämmästyttävästi huumoria ja sydämellisyyttä, ja ennen jälkiruokaa tuomari Stewart puhui pojalleen ja miniälleen. Useista ruokalajeista koostuva ateria oli mitä mainioin, ja Bettyn helpotukseksi heidät oli sijoitettu istumaan oman perheen keskelle eikä ventovieraiden joukkoon.

Päivällisen jälkeen orkesteri alkoi soittaa. John ja Lillian avasivat tanssin ja näyttivät niin säteilevän onnellisilta, että — kuten Rob totesi — ”sitä ei olisi uskonut tuosta pojasta, jonka minä luulin uneksivan vain numeroista”.

Betty puolestaan ei ollut tanssinut niin paljon omien häidensä jälkeen, eikä edes muistanut, koska olisi viimeksi tanssinut niin paljon Duncanin kanssa. Heidän häissäänhän tämä oli antanut hänen liitää serkkujen ja ystävien käsivarsilla, mutta toisin oli nyt.

-Älä luulekaan, Duncan tokaisi Frank-serkulle, kun tämä aikoi hakea Bettyä. -Sinun aikasi meni jo!

-Mutta minun kai sentään annat tanssittaa sisartani? kuului ääni Bettyn takaa, ja hän näki kääntyessään Johnin hymyilevät kasvot.

-Sinun ei tarvitse edes pyytää, Betty sanoi iloissaan siitä, että sai sittenkin mahdollisuuden puhua edes hetken Johnin kanssa.

-Oletko viihtynyt? Onko kaikki niin kuin pitää? John kysyi huolekkaan isännän velvollisuudentuntoisella äänellä heidän liitäessään lattialla.

-Kaikki on paremmin kuin hyvin — liiaksikin! Mistä ihmeestä te keksitte sviitin? Betty kysyi nuhdellen.

John virnisti.

-Päätimme Lilin kanssa, että annamme hänen vanhempiensa meuhkata niin paljon kuin tahtovat ja suostumme kaikkeen — kun vain saamme pitää kiinni muutamasta periaatteesta. Lil sanoi, että haluaisi hemmotella sinua kaiken sen jälkeen, mitä tietää sinun ja teidän viime aikoina kokeneen.

-Siinä hän onnistui, Betty hymyili. -Entä nyt? Annatteko te Constablejen ”meuhkata” edelleen?

-Ukko oli kuvitellut ostavansa meille kaupunkitalon ja muuta roinaa, John sanoi epäkunnioittavasti, -mutta minä olen laittanut jo kauan säästöön niin paljon kuin olen pystynyt. Ehdin vuokrata meille pienen asunnon ennen kuin hän sai kauppakirjansa tehtyä.

-Voi teitä miehiä! Oletko aivan varma, että Lillian haluaa mieluummin sinun pieneen asuntoosi kuin ylelliseen kaupunkitaloon vain siksi, ettei sinun ylpeytesi kärsisi kolausta!

-Ellei halua, hän ainakin näyttelee hyvin. Johnin silmät tuikkivat tavalla, jota Betty oli harvoin nähnyt. -Mutta häämatkaa en hennonut häneltä kieltää, kun Constablet tahtoivat sellaisen kustantaa.

-Häämatkaa?

-Pariisin kautta Konstantinopoliin.

-Idän pikajunallako? Oli varmasti hyvin vaikeaa ottaa sellainen lahja vastaan. Betty nauroi vallattomana. -Antaako Will-eno sinulle todella niin pitkän loman?

-Hänelle se on uhraus, John tokaisi omahyväisesti.

Se oli unohtumaton ilta. Hotelli oli järjestänyt pari sisäkköä huolehtimaan lapsista, ja niin Annie ja Napier saivat liittyä muiden seuraan kelloon katsomatta. He kaikki olivat äkkiä jälleen nuoria ja huolettomia. Kuusitoistavuotias Mary ei istunut hetkeksikään koko illan aikana, ja neljätoistavuotias Eliza riemastutti kaikkia hakemalla itseään Walter Constablea tanssimaan — joskin tämän täytyi parin kierroksen jälkeen puuskuttaen pyytää anteeksi nuorelta daamiltaan ja mennä ottamaan sydänlääkettä.

-Te olette kuin irti päässeet vasikat, Cathy Stewart totesi naistenhuoneessa auttaessaan Bettyä kiinnittämään paria tanssin pyörteissä irronnutta hiussuortuvaa.

-Oliko tuo moite? Herätämmekö me pahennusta? Betty kysyi puoleksi tosissaan.

Äiti nauroi niin heleästi, ettei Betty muistanut kuulleensa sellaista aikoihin.

-Ei, lapsi kulta. Minusta tuntuu, että nuo hienot kaupunkilaiset kadehtivat teidän aitoa iloanne. Kas noin, kultaseni — mene nyt, Duncan odottaa.

Salin kullanväriset tapetit, tamminen parketti, katon koristeet, kristallikruunujen välke vilisi Bettyn silmissä hänen tanssiessaan — sohvat olivat pehmeitä ja sähkölamppujen valo kimalsi suurissa, leveäkehyksisissä peileissä, kun hän välillä lepäsi ja nautti virvokkeita. Duncan kumartui hänen istuimensa selkänojan yli kuten kauan sitten Edinburghissa, ja tämän harmaissa silmissä oli jälleen katse, joka sai Bettyn punastumaan.

Lopulta viimeinen valssi oli soitettu, auringon nousu oli sen laskua lähempänä ja he viimeisinä lähtivät suuresta juhlasalista kohti huoneitaan.

-Tiedättekö te, mitä tuntikausien tanssi kuumassa, tunkkaisessa salissa, liika viini ja ylenmääräinen valvominen tekevät ihmisen fysiikalle, tiedusteli Charlie Moore.

-Voi veikkonen, Duncan sanoi ja taputti lankoaan hartioihin, -usko tai älä, mutta me emme voisi vähempää välittää siitä nyt!

Koko yön kestäneen musiikin ja puheensorinan jälkeen sviitin hiljaisuus tuntui humisevan Bettyn korvissa. Hän huokasi vähän huomatessaan, että puvun helmasauma oli repeytynyt ja kenkien päällyssilkki nuhraantunut pahasti. Nilkkoja särki ja hän tajusi olevansa hirvittävän väsynyt.

-Voi sentään, minkä tähden ihanien juhlien pitää aina päättyä yleiseen sotkuun, hän mutisi.

-Unohda se, Duncan sanoi ja ojensi kätensä. -Tule.

Betty aikoi hyvin järkevästi ilmoittaa, että heidän oli aika käydä nukkumaan eikä suinkaan vilustuttaa itseään ulkona. Mutta jostakin syystä hän jätti sen sanomatta ja seurasi Duncania parvekkeelle.

Kevätyö oli kuulas, satumainen, vaikka sitä katseli kivihiilen mustuttaman kaupungin kattojen yli. Duncan riisui takkinsa kietoakseen sen Bettyn harteille, ja tämä tunsi sen lämmittävän paremmin kuin kalleinkaan turkki, kiiltävistä saumoista ja hakaneuloilla tehdyistä korjauksista huolimatta. Hän nojautui Duncanin syliin ja huokasi onnellisena.

Samassa vaalenevan taivaan halki kiisi jotakin — kuin enkeli matkalla vartiotehtäviinsä.

-Tähdenlento, Duncan kuiskasi Bettyn hiuksiin. -Silloin saa toivoa.

4 kommenttia:

  1. Oi ja voi! Ihanaa! Marjatta

    VastaaPoista
  2. Voih, ihanista ihanin!!!!! Mä oikein säästin tätä eilen, kun en ehtiny kunnolla paneutua... Ja se oli sen arvoista!! Ja vielä tähdenlento!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitähän Betty ja Duncan mahtoivat toivoa? :)

      Poista