tiistai 29. huhtikuuta 2014

62. luku: Elämän ääniä

 
Huhtikuun 28. päivänä
”Duncan kysyi minulta Johnin häitä seuraavana aamuna glasgow’laishotellin ylenpalttisessa aamiaispöydässä, tuntuiko minusta vaikealta palata arkeen. Pelkäänpä, että hän kysyi sen tosissaan.

Totta kai nautin matkastamme täysin siemauksin, enkä koskaan unohda kaikkea sitä ylellisyyttä, mitä saimme kokea. Mutta eihän parhainkaan ateria, laajinkaan palvelusväki, taitavinkaan orkesteri voisi korvata sitä onnea, mikä meitä kotona odotti: rouva Wallace ja Ruth olivat poikien kanssa vastassa asemalla, Stuart juoksi suoraan syliini ja Archie näytti siltä, kuin olisi yrittänyt tehdä samoin, niin innoissaan hän oli.

En kaipaa jatkuvaan juhlahumuun, mutta jotakin siitä päätin tuoda mukaan meidän elämäämme. Olen laiminlyönyt ulkonäköäni kotioloissa Stuartin syntymästä alkaen, ja siitä saa nyt tulla loppu. Haluan nähdä Duncanin silmissä toistekin sen katseen, jonka näin Glasgow’ssa.

Tietenkään en ala kulkea ympäriinsä satiinissa ja taftissa. Mutta olen laittanut sivuun suursiivous- ja pyykkipäiviä varten kaikki ne kauheat venyneet ja värjääntyneet pumpulileningit, joita olen kotona pitänyt, niin mukavia kuin ne ovatkin olleet yllä.

Matkaa seuranneina päivinä kävin läpi koko vaatevarastoni, annoin Ruthille muutamia liian tyttömäisiä tai ahtaita pukuja ja silitin ja parsin muut kuntoon. Joka aamu olen pukeutunut. En ole vain siepannut ylleni jotakin, vaan olen todella pukeutunut siististi ja asiallisesti. En myöskään vain sitaise tukkaani niskaan, vaan teen kampauksen.

Se pidentää aamutoimiani hiukan, mutta tunnen itseni virkistyneeksi ja iloiseksi koko päivän. Joku voisi sanoa sitä turhamaisuudeksi, mutta minä sanon sitä toisten ihmisten kunnioittamiseksi.

Oikeastaan tuo sanonta on lainausta Duncanilta, joka aina huoliteltu, meni hän sitten kauppaan tai valokuvaamaan. ’Kauppiaan on sen verran kunnioitettava asiakkaitaan, että saa nämä tuntemaan itsensä odotetuiksi’, hän sanoo. ’Kun minä aloitin koulun jälkeen työn isän kaupassa, hän laittoi minut ensimmäiseksi opettelemaan solmion solmimista.’

-Te olette kauhean sievä, rouva Fleming, tulee hyvä mieli kun teitä katsoo, sanoi Victoria Smith minulle eilen aidaltaan.

Voiko nainen parempaa kohteliaisuutta saada?”


Toukokuun 5. päivänä
”Ruth täyttää tänään seitsemäntoista vuotta. Se on täysin käsittämätöntä. Vasta äsken hän oli pieni paljasjalkainen koululainen, joka tappeli kuin villikissa — sitten hän oli ujo tyttönen, jonka tempaukset järkyttivät sekä meitä että välillä koko kaupunkia — ja nyt hän on kohta jo aikuinen.

Tänä vuonna koko kaupunki ei juhli Ruthia, kuten viimeksi. Mutta hän on kyllä saanut pieniä tervehdyksiä koko päivän, ja eilen sunnuntaina pidimme pienet kestit lähimmille ystäville.

Myös Glen Longista tultiin, ja yllätyksekseni saimme vieraiksi Rosen ja Charlienkin. Luulin, että Rose on Edinburghissa, mutta hän aikoo kuulemma käydä ensi viikolla vain ’muutamassa tentissä’. Hän saa sen kuulostamaan kovin helpolta, vaikka tiedän, ettei se ole sitä.

Toisin kuin viime vuonna, nyt satoi, ja istuimme sisätiloissa. Sää parani vasta illansuussa sen verran, että Duncan määräsi Ruthin juhlapuvussaan ulos valokuvattavaksi.

-Jokaisella Edinburghiin lähtevällä neitosella täytyy olla itsestään edustava valokuva, hän ilmoitti. -Ei koskaan tiedä, milloin sellaista voi tarvita.

Minä hymyilin. Satun tietämään, että Duncanilla on yhä lompakossaan, tosin jo kuluneena ja nuhjaantuneena, se minun iankaikkisen vanha kuvani, jonka hän aikoinaan salaa otti albumistani.

Stuart riehui serkkujensa kanssa eteisessä, ja Archie ja Rory MacPherson konttasivat innoissaan heidän jaloissaan. Muistin omia riemukkaita hetkiäni serkusparvessa, eikä mieleenikään tullut kieltää heitä metelöimästä, vaikka Anna kävi välillä hillitsemässä vilkkainta menoa.

Koska oli sunnuntai, rouva Wallace oli poissa (hän olisi varmasti tullut, jos olisin pyytänyt, mutta tällä kerralla halusin olla emäntä omassa keittiössäni) ja minä huolehdin tarjoiluista. Kun menin keittämään lisää teevettä, löysin Alicen nojailemassa keittiön ovipieleen ja katselemassa leikkiviä lapsia.

Hiivin hänen taakseen ja kuiskasin hänen korvaansa:

-Koska teidät vihitään?

Alice parka ei ollut kuullut minua ja suorastaan hypähti. Sitten hän punastui suloisesti ja mutisi jotakin epämääräistä.

Ruth sai lukuisia lahjoja, mutta arvaanpa, että paras niistä ei tullut lahjapaketissa. Kun vierasjoukko harveni ja läsnä oli enää lähinnä vain oman perheen jäseniä, isä rykäisi vähän ja sanoi:

-Minä kuulin, että Ruth aloittaa koulun Edinburghissa ensi syksynä.

-Niin kuulemma Marykin, minä sanoin muistaen, mitä Rose kertoi häissä.

Äiti ja isä katsoivat ensin toisiinsa, sitten Roseen, joka nyökkäsi ja hymyili.

-Mitä te sanotte siihen, että Ruth ei asuisikaan koululla, vaan täysihoidossa Rosen ja Maryn kanssa? isä kysyi ja katsoi minuun ja Duncaniin.

-Mutta Ruthilla on vapaaoppilaana ilmainen asunto koululla, minä änkytin. En halunnut sanoa ääneen, ettei meillä ollut varaa maksaa hänen täysihoidostaan.

-Kuka nyt haluaa asua koululla, ellei ole pakko, Rose tokaisi. -Ethän sinäkään asunut. Ja rouva Cochranen täysihoitola on edelleen voimissaan.

-Ruususen linna! En voinut estää ihastuttavaa nostalgian tulvahdusta sydämessäni.

-Siksi sinä taisit sitä kutsua. Rose hymyili. -Minä aion muuttaa sinne syksyllä. Oma pikku asunto on kyllä toisaalta mukava, mutta opiskelu vie voimani niin tarkkaan, että ruuanlaitto ja kodinhoito tahtovat jäädä. Charlien mielestä on paljon järkevämpää, että muutan täysihoitolaan.

Helppohan Rosen oli vain todeta muuttavansa! Tiedän, että äiti ja isä maksoivat aikanaan pitkän pennin siitä, että sain asua täysihoidossa Robin kanssa, mutta Charlien rahoissa se tuskin tuntuu.

-Rouva Cochranen mukaan se kahden makuuhuoneen ja olohuoneen huoneisto, jossa te Robin kanssa asuitte, on tällä hetkellä vapaana, äiti sanoi. -Me ajattelimme, että Mary asettuu sinne Rosen silmälläpidon alle. Ja Ruth voisi hyvin jakaa makuuhuoneen Maryn kanssa.

Vilkaisin Duncaniin, joka rypisti vähän kulmiaan. En todellakaan ole iloinen siitä, että Ruth asuisi koululla, tiedänhän neiti Jamesonin ankaruuden. Haluaisin niin kovasti, että Ruth kouluvuosinaan tutustuu kaupunkiin ja oppii elämää.

Mutta asunto koululla kuuluu vapaaoppilaspaikkaan, eikä meillä ole varaa muuhun.

-Me maksamme tietysti Ruthin asumisen, Charlie puuttui puheeseen.

Katsoimme taas Duncanin kanssa toisiimme kuin mitkäkin pantomiimiesiintyjät, ja ryppy Duncanin kulmakarvojen välissä syveni. Ah, tuo miehinen ylpeys!

-Me emme missään tapauksessa voi… Duncan aloitti, mutta Rose kumartui ja tarttui hänen käteensä.

-Voittepa, hän ilmoitti. -Te olette huolehtineet Ruthista omin voimin monta vuotta, vaikka hän on yhtä rakas meille kaikille. On meidän vuoromme tehdä jotakin.

-Meidän kahden erityisesti, Charlie jatkoi. -Ehkä Luoja ei ole suonut meille omia lapsia sen tähden, jotta voisimme auttaa toisten omia.

-Ellette te suostu muuten, me annamme rahat Ruthille käteen syntymäpäivälahjaksi, Rose ilmoitti kierosti. -Sille te ette voi mitään.

Jos Ruthille on tarjolla asunto ihastuttavassa Ruususen linnassa, jos hän saa kulkea sieltä kouluun ja koulusta kotiin Maryn kanssa ja olla turvassa Rosen siipien suojassa, Duncan saa minun puolestani vaikka haljeta omaan ylpeyteensä.

-Tietysti me suostumme, minä sanoin, enkä ollut huomaavinani Duncanin rykäisyä. -Kiitos, kiitos teille! Rouva Cochrane pitää teistä kaikista hyvää huolta.

Rose nauroi.

-Hän oli hyvin herttainen, kun kävin kysymässä vapaita huoneita. Ilmeisesti hän iloitsee siitä, että saa ’linnaansa’ vielä yhden ruusun!

Kun Ruth kuuli uutisen, hän tanssi Maryn kanssa talon halki pelkästä riemusta, ja äiti ilmoitti Roselle, että tällä taitaa olla aika tekeminen näiden kahden vahtimisessa. Minä muistin, miten olin aikoinaan Rosien kanssa riemuinnut, kun Isoäiti otti meidät molemmat asumaan luokseen opiskeluajaksi, enkä koettanut hillitä tyttöjä sanallakaan.”


Toukokuun 7. päivänä
”Sain tänään Miriamilta kirjeen Lontoosta. Hänen leikkausaikansa on päätetty kesäkuulle.

Rivien välistä voin lukea, että tyttö on kauhuissaan. Lääkärin mukaan leikkaus ei ole millään tavalla helppo: nukutus kestää kauan, joudutaan tekemään suuri haava, ja toipumisaika on pitkä parhaimmassakin tapauksessa. Eikä kukaan voi olla vielä täysin varma tuloksesta.

Istuin kauan kirje käsissäni ja rukoilin. Tiedän, etten ole suinkaan ensimmäisenä niiden joukossa, joille Somervillet tiedottavat Miriamin voinnista, ja voi kestää viikkoja, ennen kuin tyttö kykenee itse kirjoittamaan. Niin kauan minä en aio odottaa ja pohtia, miten hänen on käynyt.

Koetin siis miettiä, mitä kautta voisin saada tietoja Miriamista. Jos leikkaus tehtäisiin Edinburghissa, Jennie varmasti tuntisi jonkun hoitajattaren, joka tuntisi jonkun, joka tietäisi jotakin. Mutta Lontoo on aivan vierasta maailmaa.

Vihdoin tein päätökseni ja menin takahuoneeseen tilaamaan kaukopuhelua Edinburghiin. Kun kuulin Peggyn huutavan ’halloota’ kaukana Charlotte Squarella, se oli niin kotoista, että minun oli vaikea puhua. Sain kuitenkin esitellyksi itseni, hillityksi Peggyn ihastuneet huudahdukset ja pyydetyksi Isoäitiä puhelimeen.

Isoäidin äänen kuuleminen sulatti sydämeni täysin. En ole tajunnutkaan, miten hirveä ikävä minulla on häntä! Viime aikoina hänen kirjeensä ovat harventuneet, ja nyt kuulin hänen äänessään haurautta, jota siinä ei ennen ollut. Margaret Brodieta ’riisutaan’, kuten Effiellä oli tapana sanoa.

Ehdin jo katua, että vaivasin häntä, mutta asiani tuntui päinvastoin virkistävän vanhaa rouvaa. Kyllä, hän olisi ehdottomasti yhteydessä ystäväänsä Mary Somervilleen — tämä varmasti kertoisi pojantyttärensä kuulumiset — ja hän soittaisi minulle sitten heti, kun tietäisi jotakin!

Kultainen Isoäiti, joka on ollut apunani ja tukenani aina siitä päivästä alkaen, jolloin Rosie vei minut ensimmäisen kerran häntä tapaamaan. Yhtäkkiä minusta tuntui kauhean vaikealta lopettaa puhelua, vaikka tiesin, että se tuli kalliiksi. Kerroimme kuulumisia, Isoäiti halusi kuulla kaiken Stuartista ja Archiesta ja huokasi vähän todetessaan, että Rosie ’liehui maailmalla’ eikä heillä ollut Ianin kanssa vielä lapsia.

Minä tiedän, että Rosien ’liehuminen’ tarkoittaa loppuunmyytyjä konserttikiertueita ympäri kuningaskunnan, joten hymisin jotakin epämääräistä.

Lopulta meidän oli pakko lopettaa. Istuin sen jälkeen kauan ajatuksissani kirjoituspöydän jakkaralla ja tuijotin kansioita ja muistikirjoja, joissa on merkintöjä Duncanin pystyllä käsialalla. Pelkään, ettei Isoäitiä enää kauan ole.”


Toukokuun 9. päivänä
”Olen koettanut taas kirjoittaa ahkerasti. Ruth katsoo kiltisti lapsia aina, kun häntä ei tarvita kaupassa, sillä hän tietää minun koettavan ansaita hänen kouluvarusteitaan varten. Olemme tehneet siitä leikin: yksi läpi mennyt kertomus kustantaa hänen talvileninkinsä, runolla saa hansikkaat.

-Varjelkoon, miten hiljaista ja autiota täällä on ensi talvena, rouva Wallace mutisi tänään puoleksi itsekseen ja kaatoi huomaamattaan Ystävälle juotavaa kermapullosta.

Tietenkin on aivan toista lähettää Ruth turvallisessa seurassa Edinburghiin minulle tuttuun kouluun ja asuntoon kuin vuosi sitten laivalla valtameren yli — mutta tunnustan, että olen parina iltana itkenyt jo itseni uneen tämän asian vuoksi. Kun Ruth nyt lähtee, hän ei enää koskaan palaa.

-Miksi sinä noin sanot, Duncan moitti, kun nyyhkytin hänelle suruani. -Palasithan sinäkin: me asetuimme lähelle lapsuudenkotiasi.

En osannut selittää sitä, että tietyllä tavalla en halua Ruthin palaavan. Elämällä täytyy olla häntä varten varattuna jotakin suurempaa kuin Fort William.”


Toukokuun 12. päivänä
”Kun tänään astuin ulos kanatarhasta, koko Koivurannan puutarha pyörähti ympärilläni. Laskin nopeasti alas kallisarvoisen munakorin ja tartuin lujasti lähimpään koivuun. Sekin heilui vähän, mutta piti minut pystyssä.

Kun pyörrytys meni ohi, nojasin otsani koivun silkkiseen runkoon ja sekä huokasin että hymyilin. Tunsin, että pelko ja kauhu vaani jossakin lähistöllä, mutta päätin lujasti, etten antaisi niille valtaa. Kaikki menee kuten on tarkoitettu — kaikki meni hyvin Archienkin kanssa.

Toivoisin vain, että se olisi nyt tyttö!”

4 kommenttia:

  1. Voi, miten ihana luku – kaikkinensa! Jos Bettyeläisi nykyaikana, voisivat kaksi viimeistä virkettä olla hänen Facebook-päivityksensä – ja se keräisi valtavan vyöryn tykkäämisiä ja onnentoivotuksia! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Betty taitaisi olla sen verran julkkis, että iltapäivälehdet siteeraisivat huomenna lööpeissään sitä Facebook-päivitystä. :)

      Poista
  2. Jee! :) Voi kuinka tämä tarina on aina vaan ihanampi ja ihanampi! Kuinka tästä koskaan malttaa erota :( Toivottavasti ei tarvikaan...kokonaan.... Toivoo nimimerkki Toiveikas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko tunnustaa, että kun eilen sain ajastettua kaikki loput luvut - viimeinen ilmestyy ensi viikon torstaina - tuli mahdottoman haikea olo. Olen elänyt itse niin syvällä tässä tarinassa, että tuntuu aivan kauhealta kun se loppuu. Ainakin tältä erää...

      Poista