keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

63. luku: Puhelu Lontoosta

 
-Minun pitäisi kai hankkia sihteeri, Betty sanoi harmistuneena. -Päässäni on monta tarinaa, mutta en pysty olemaan jalkeilla niin kauan, että saisin ne paperille!

-Unohda tarinat, Duncan sanoi tiukasti. -Muut asiat ovat nyt tärkeämpiä!

Betty huokasi. Hänellä oli ollut kesän ajaksi tarkka työsuunnitelma, jonka toteutuessa Ruth olisi voinut lähteä kouluun hyvin varustettuna. Mutta viimeiset pari viikkoa hän oli joutunut olemaan lähes tauotta makuulla pyörrytyksen vuoksi.

Toki Duncan oli oikeassa: muut asiat olivat nyt tärkeämpiä. Esimerkiksi se, että Fergus MacDonald vakuutti kaiken olevan vauvalla hyvin, kunhan hän muistaisi levätä. Mutta makaaminen oli ikävää.

-Jos minä rupean sinulle sihteeriksi, ehdotti Ruth.

-Sinua tarvitaan kaupassa, Betty huomautti. Lomasesonki ei ollut vielä alkanut, mutta Duncanilla oli jo kuvaustilauksia melkein enemmän kuin hän ehti hoitaa.

-Kauppa on kiinni iltaisin ja sunnuntaisin.

-Eikö sinulla ole muuta tekemistä iltaisin ja sunnuntaisin? Betty ei edes yrittänyt estää kujeilevaa hymyä, joka sai Ruthin punastumaan.

-Toivottavasti ei, Duncan sanoi ja koetti näyttää ankaralta. -Olet aivan liian nuori juoksemaan ulkona sen pojanjolpin kanssa.

-Minä olin Ruthin ikäinen, kun sinä rupesit… Betty aloitti, mutta Duncan ilmoitti nopeasti, että se oli aivan eri asia.

Ruth tirskahti vähän, sitten hän palasi alkuperäiseen aiheeseen.

-Jos sinä sanelet, niin kyllä minä kirjoitan, hän vakuutti. -Aina silloin kun… ehdin.

He kokeilivat järjestelyä samana iltana. Bettystä oli aluksi kiusallista sanoa ääneen lauseita, jotka eivät olleet aina lainkaan viimeisteltyjä. Kirjoituspöytänsä ääressä hän sai miettiä ne rauhassa loppuun ennen kuin kirjoitti, vetää sanoja yli ja tehdä korjauksia, mutta sanelussa tuloksena oli kummallista takeltelua.

Vähitellen hän kuitenkin oppi siihen, että kertoi tarinat päivän aikana itselleen moneen kertaan, niin että ne olivat lähes valmiita, kun Ruth ehti istahtaa hänen viereensä vihon ja kynän kanssa. Työ kävi tietysti paljon hitaammin kuin jos hän olisi saanut kirjoittaa tavalliseen tapaan, mutta parempi sekin kuin olla toimettomana.

Aika eteni pelottavan nopeasti. Betty seurasi kalenteristaan päivien kulumista ja ajatteli Miriamia, jonka leikkaus lähestyi. Isoäiti oli soittanut pari kertaa ja kertonut viimeisimmät kuulumiset, vaikka mitään suurta ei vielä ollutkaan tapahtunut.

Kesäkuun puolivälissä Bettyn olo oli kohentunut sen verran, että hän pystyi olemaan jalkeilla. Fergus kielsi kuitenkin kaikki mielenliikutukset, joten Betty ei hiiskahtanut Miriamin tilanteesta, vaikka olisi mielellään kysynyt asiantuntijan mielipidettä. Jennie kieltäytyi ottamasta kantaa leikkauksen onnistumiseen ja koetti vain vakuutella lääkärin etevyyttä.

Leikkauspäivän aattoiltana Jennie oli lähtenyt yövuoroon ja Betty ja Duncan jo vetäytymässä yöpuulle, kun puhelin soi varastossa.

-Varjelkoon, jotakin on sattunut! Betty huudahti heti.

-Ehkä iltajunassa tuli kauppaan jotakin ja MacTavish soittaa, Duncan sanoi rauhoitellen. -Ihme, että hän pääsi vielä keskukseen… Mene vain maata, minä tulen kohta.

Betty ei ehtinyt vielä makuuhuoneeseenkaan, kun Duncan loikki portaat ylös.

-Se on sinulle, hän sanoi. -Tule pian, se on kaukopuhelu Lontoosta.

-Lontoosta? Bettyn silmät laajenivat ja Duncan ähkäisi tajutessaan, miten typerästi oli puhunut.

-Ei, ei se ole sairaalasta! Se on Davy.

-Davy? Jos mahdollista, Bettyn silmät laajenivat entisestään.

Duncan totesi, että hänen oli parempi olla sanomatta enää mitään, ja melkein talutti Bettyn puhelimen ääreen.

Davidin ääni kuului ensin jostakin hyvin kaukaa, mutta linja parani pian.

-Terveisiä Miriamilta, olivat veljen ensimmäiset sanat.

-Miriamilta? Betty puristi lujasti vapaalla kädellään pöydän reunaa, sillä hän oli niin pyörällä päästään, että pelkäsi putoavansa jakkaralta. -Miten sinä olet voinut tavata Miriamin? Miten sinä olet Lontoossa?

-Rykmentin asioilla, David kuittasi lyhyesti.

-Oletko sinä taas saanut ylennyksen? Betty kysyi epäluuloisesti, kuin kyseessä olisi ollut hyvin moitittava asia.

Oli ihmeellistä, miten lämpimänä pikkuveljen nauru kaikui kaukaa saaren toisesta päästä ohutta lankaa pitkin.

-Ja miten sinä olet tavannut Miriamin, Betty toisti.

-Jos saan suunvuoron, niin kerron. Davyn ääni oli huvittunut. -Tulin aamulla kaupunkiin ja kävin äsken sairaalassa.

-Kävit? Noin vain? Eikö Roderick Somerville heittänyt sinua ulos? Sitten Betty tajusi. -Äsken? Vierailuaika ei ole näin myöhään.

-Saanko minä suunvuoron? Kiitos. Ja ei, minua ei heitetty ulos. Katsos, siskoseni, minut on koulutettu tarkkailemaan vihollisen liikkeitä ja iskemään yllättäen.

Betty tuhahti. Häntä ei kiinnostanut kuulla sotilashuumoria.

-Arvasin, että Somervillet ovat Miriamin luona vierailuajan päättymiseen, joten menin sen jälkeen.

-Anteeksi nyt, mutta ainakaan Fort Williamin sairaalaan ei niin vain mennä vierailuajan ulkopuolella!

-Se ei olekaan englantilainen sairaala. Betty kuuli yhä Davidin äänessä naurua. Veli tuntui nauttivan kepposestaan täysin siemauksin. -Katsos, kun mies laittautuu parhaimpiinsa…

-Älä vain sano, että sinulla oli univormu! Betty näki sielunsa silmin pitkän, komean veljensä kiltissä ja polvisukissa keskellä lontoolaista yksityissairaalaa.

-Paraativormu. Ja taisin aivan vahingossa viheltää vähän Hei Johnnie Copea mennessäni. Pari hoitajatarta pyörtyi ja loput pakenivat eri ilmansuuntiin.

-David Stewart! Betty yritti olla vihainen, mutta ei voinut kuin nauraa.

-Yhden minä sain lennossa kiinni ja hän kertoi, missä Miriamin huone on. Istuin sitten siellä siihen asti, kunnes yövuoro saapui. Siellä oli johdossa sellainen Kerberos, että vetäydyin hyvässä järjestyksessä takaisin tukikohtaan.

-Davy, sinä olet mahdoton. Bettyn äänessä oli hellyyttä. Tapa, jolla veli ohitti nopeasti Miriamin tapaamisen, kertoi enemmän kuin monisanaisinkaan kuvaus. -Miten hän voi?

-Hän pelkää. Davidin ääni muuttui kuin taikaiskusta kujeilevasta totiseksi. -Hän pelkää hirvittävästi leikkausta ja sen seurauksia. Hän pelkää, että jos operaatio epäonnistuu, minä…

Davyn ääni tukahtui, eikä Bettykään saanut hetkeen sanotuksi mitään, vaikka tiesi jokaisen minuutin maksavan.

-Menen takaisin huomenna, David lopulta sanoi. -Leikkaus on heti aamusta, he tietävät jo illalla jotakin.

-Mutta jos Somervillet ovat siellä?

-Minä toivon, että he ovat. Veljen äänessä oli äkkiä uhmaa. -Minä aion pyytää Miriamin kättä.

-Davy kulta…

-Teen sen, kävi leikkauksessa miten kävi. Ymmärrätkö?

-Kuule nyt, Betty sanoi lempeästi, -et sinä voi mennä puhumaan huomenna sellaisesta asiasta! Anna heidän ensin päästä pahimmasta huolestaan ja Miriamin toipua.

-Minulla ei ole aikaa. Laivani lähtee takaisin kahden päivän kuluttua.

-Mutta entä Miriamin mielipide?

-Mistä sinä kuvittelet meidän puhuneen tänään hänen sairaalahuoneessaan? Me olemme kihloissa, sisko.

Varastohuone keinahti niin pahasti, että yhden kauhean hetken Betty luuli jo joutuvansa keskeyttämään puhelun.

-Davy, sinä et voi käyttää hyväksesi tytön tilaa — hän on nyt niin pelästynyt, että…

-Älä höpise, David sanoi melkein tylysti. -Kuvitteletko sinä, että hän jotenkin yllättyi kysymyksestäni?

Ei, sitä Betty ei kuvitellut näiden vuosien jälkeen. Häntä itketti sekä liikutuksesta että järkytyksestä. Miriam parka, Davy parka! Jos hän vain voisi auttaa heitä — sillä auttaa hän tahtoi, ei enää estää sanallakaan, koska oli saanut nähdä miten päättäväisiä nuoret olivat — mutta hän ei itsekään ollut Somervillejen suosiossa parin vuoden takaisten tapahtumien vuoksi.

-Minun pitää lopettaa, David sanoi. -Tämä puhelu maksaa omaisuuden.

Samassa Betty tiesi, mitä hänen piti tehdä.

-Mihin aikaan menet sairaalaan huomenna? hän kysyi hengästyneesti.

-Minulla on rykmentin asioita hoidettavana päivällä, mutta menen heti kun pääsen. Tällä kertaa niin, että Somervillet olisivat vielä siellä.

-Onko sinulla siinä paperia ja kynä? Annan sinulle osoitteen, johon sinun pitää mennä huomenna ennen sairaalaa. Betty toivoi hartaasti, että muistaisi sen oikein.

-Buckinghamin palatsiinko sinä minut lähetät? David kysyi ällistyneenä kuullessaan kadunnimen.

-Lähestulkoon. Kysy Sir Edvard Mailfordia. Betty vapisi itsekin rohkeaa suunnitelmaansa, mutta koetti saada ääneensä hilpeyttä. -Sinä olet ehkä koulutettu sotilas, mutta kyllä minäkin sen verran ymmärrän, ettei taisteluun käydä ilman kunnon aseita.

Langalla oli hetken hiljaista, sitten David sanoi niin lempeästi, että kyyneleet nousivat Bettyn silmiin:

-Mene nyt nukkumaan, Bet. Äläkä murehdi mitään. Ymmärrätkö — mitään. Hyvää yötä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti