torstai 1. toukokuuta 2014

64. luku: Suosituskirje

 
Seuraavana aamuna Betty istui hyvin vaitonaisena aamiaispöydässä. Hän söi ja auttoi Stuartia ja Archieta ruokailussa konemaisesti, sillä ajatuksissaan hän oli kaukana poissa.

-Teidän pitää mennä maata, rouva Fleming, huomautti rouva Wallace. -Olette aivan kalpea. Herätänkö Jennie-neidin teitä katsomaan?

-Minä olen kunnossa, Betty vakuutti. -Ja varokaakin herättämästä Jennietä!

Duncan katsoi Bettyä pitkään. Hän oli kuullut Davidin puhelusta hiukan kaunistellun version ja oli selvästi epäluuloinen.

-Älä tee mitään, mitä saisit katua, hän sanoi noustessaan pöydästä.

-Mitä niin? Betty kysyi viattomasti.

-En minä tiedä. Sehän tässä pahinta onkin. Duncan suuteli häntä. -Totelkaa äitiä, pojat.

-Kirjoitammeko me illalla? kysyi Ruth hypähtäessään pystyyn, sillä oli aika avata kauppa.

-Katsotaan nyt, Betty mutisi.

Hän jäi istumaan pöydän ääreen vaitonaisena ja kelloa tuijottaen. Kun se lopulta oli niin paljon, että kaiken säätyisten ihmisten saattoi olettaa olevan jalkeilla, hän nousi.

-Katsotteko poikia, rouva Wallace? Minä soitan puhelun.

Betty oli hyvin kiitollinen siitä, että Duncan oli kameransa kanssa ties missä päin kreivikuntaa ja vain Davyn tilanteesta tietämätön Ruth oli kaupassa. Hän painoi välioven lujasti kiinni, tarttui puhelimen torveen ja tilasi kaukopuhelun Lontooseen.

Kun puhelu tuli, langan päässä oli hovimestari. Ei, Sir Edvard ei ollut kotona. Valitettavasti myöskään lady Florence ei ollut kotona. Kenelle he voisivat soittaa takaisin?

Betty antoi nimensä ja numeronsa ja jäi tuskastuneena istumaan pöydän ääreen. Hänen mieleensäkään ei ollut tullut, että Mailfordit olisivat ehtineet jo lähteä johonkin. Entä, elleivät he palaisi ennen iltaa? Jos Davy ilmaantuisi paikalle eikä kukaan tietäisikään hänestä mitään? Hän ei saisi Davyä enää mistään kiinni!

-Täälläkö sinä istut, Jennien ääni kuului ovelta. -Rouva Wallace käski minun tulla katsomaan, mihin katosit.

-Ei kai hän herättänyt sinua? Betty kysyi epäluuloisesti ja pahoillaan. Hän tiesi, että Jennien ammatissa uni oli kultaakin kalliimpaa.

Sisar nauroi.

-Nukuin jo kyllikseni, ja yö oli aika helppo. Mutta minkä tähden sinä olet täällä? Tuo tuoli pilaa selän keneltä tahansa, saati sinulta juuri nyt.

-Minä odotan puhelua.

-Voit hyvin odottaa sitä olohuoneessakin, Jennie ilmoitti päättäväisesti.

Puhelu tuli lopulta parin tunnin kuluttua. Bettyn käsi vapisi, kun hän nosti kuulokkeen. Hän ei ollut tavannut Sarahin vanhempia melkein vuosikymmeneen, ei sen jälkeen, kun oli ollut ystävättärensä häissä Lontoossa. Mutta hän sai usein Sarahin kirjeissä näiltä terveisiä, ja Koivurannan olohuoneen ikkunassa riippuivat tälläkin hetkellä Mailfordien häälahjaksi lähettämät satiiniuutimet, joten hän toivoi parasta.

-Beatrice, lapsi kulta, tämäpä oli iloinen yllätys!

Sir Edvardin ääni palautti hetkessä Bettyn mieleen sen kesän ja syksyn: hänet itsensä seitsentoistiaan varmuudella puolustamassa Sarahin ja Neilin oikeutta onneen, Robin sairauden, ensimmäisen voiton kirjoittajana, Sarahin ylelliset häät siinä kolkossa mutta kalliissa yrjöjenaikaisessa talossa.

-Sir Edvard, kiitos että soititte takaisin!

-Totta kai, hyvä ystävä. Miten sinä voit?

Bettyn oli pakko kertoa kohteliaasti kuulumisiaan, vaikka Sir Edvard tuntuikin olevan hyvin selvillä niistä Sarahin kautta. Sitten hän kuunteli yhtä kohteliaasti Mailfordien kuulumisia, vaikka olisi halunnut purra kynsiään.

-No, mutta sinulla oli varmaankin jotakin asiaa, koska soitit, Sir Edvard sitten sanoi.

Betty veti syvään henkeä. Hänen oli uskallettava.

-Minun veljeni on Lontoossa, ja hän… hän tarvitsisi suosituksia.

Sitten Betty kertoi kaiken Davidista ja Miriamista, kesästä Koivurannassa, Somervillejen suhtautumisesta nuorten seurusteluun ja siitä, miksi Miriam oli sairaalassa.

Sir Edvard nauroi langan toisessa päässä.

-Sinä siis edelleen pidät huolta lähimmäistesi sydämenasioista?

Betty punastui kuin nuorena tyttönä.

-Ja mikäpä siinä. Sarahin elämä ei ehkä mennyt siten, kuin me olimme suunnitelleet, mutta Neil on kunnon poika. No niin. Sinä siis toivot, että kirjoitan veljellesi suosituksen?

-Jotakin sen kaltaista, Betty mutisi arasti. Hänellä oli epämääräinen käsitys siitä, että yläluokalle tärkeämpää oli oikeiden ihmisten tunteminen ja suositukset kuin se, millainen henkilö tuon suosituksen esitti.

-Somerville, sinä sanoit? Roderick Somerville? Betty kuuli, että Sir Edvard kirjoitti jotakin muistiin. -Kuulehan, minä menen tästä hetkeksi. Florence haluaa puhua kanssasi sillä aikaa.

-Voi Betty! Lady Florencen ääni kuului puhelintorvesta niin nopeasti, että hän oli varmaankin odottanut vuoroaan käsi pitkällä. -Miten ihanaa kuulla sinusta!

Taas vaihdettiin kuulumisia. Betty kertoi, miten Stuart oli oma-aloitteisesti järjestänyt kirjakaupan lehtihyllyn Duncanin silmän välttäessä, koska se hänestä oli ”niin paljon parempi noin”, ja miten Archie nousi pystyyn tukea vasten ja koetti epätoivoisesti ottaa askeleita isonveljen perään. Vauvasta hän ei vielä hiiskunut mitään, mutta kuuli, miten Sarahin ja Neilin Beatrice oli jo iso neiti ja miten pikku Teddy osasi puhua täydellisiä lauseita.

Samassa linjalta kuului kilahdus ja Sir Edvardin ääni. Hän oli nostanut kuulokkeen suuren talon toisessa huoneessa.

-Kas niin, Betty. Luulenpa, että voin hyvinkin auttaa veljeäsi. Mistä tavoitan hänet?

-Minä… minä kehotin häntä tulemaan sinne tänään iltapäivällä, Betty sanoi tajuten, että oli toiminut kovin röyhkeästi. Entä, jos Sir Edvard olisikin kieltäytynyt?

-No hyvä. Kirjoitan pienen viestin tuolle Somervillelle. Sinä varmaankin haluat tietää, mitä aion laittaa siihen?

-Ei se kuulu minulle, Betty mutisi, vaikka oli halkeamaisillaan uteliaisuudesta.

Sir Edvard nauroi taas.

-Luin vähän Oxfordin vuosikirjaa, hän sanoi. -Minulla oli hyvin hämärä muistikuva siitä, että opiskellessani viimeistä vuotta sanottiin jonkun keltanokista jättäneen lukunsa kesken ja lähteneen merille.

Betty sulki silmänsä uskaltamatta jatkaa ajatusta mielessään. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään Miriamin isän opinnoista.

-Somerville on minua nuorempi ja oli yliopistossa vain hetken, joten en tiedä tapasinko häntä koskaan, Sir Edvard jatkoi, -mutta kerran oxfordilainen, aina oxfordilainen, ja sen pitäisi riittää. Tosin lisäksi aion mennä veljestäsi henkilökohtaiseen takuuseen. Jos hän on vähänkään kaltaisesi, hän on sen arvoinen.

Kyyneleet valuivat Bettyn poskia pitkin ja hän koetti epätoivoisesti olla nyyhkäisemättä.

-Parempaan en pysty, mutta toivottavasti se auttaa. Oletko tyytyväinen?

-Kiitos, Betty melkein kuiskasi. -Kiitos!

-Kiitos sinulle, sanoi lady Florence, joka oli pysytellyt linjalla. -Ilman sinua…

-Kas niin, nyt meidän pitää päästää Betty perheensä pariin, Sir Edvard keskeytti selvästi peläten, että puhelu muuttuisi yleiseksi liikutukseksi. -Olen iltapäivällä kotona, joten veljesi on tervetullut käymään. Ja soita toistekin! Sinä teet minut aina iloiseksi.

Se oli hyvin pitkä päivä. Kun puhelun aiheuttama järkytys laantui, Betty siirtyi ajatuksissaan lontoolaissairaalaan ja Miriamin luo. Missä vaiheessa leikkaus oli? Miten Miriam voi? Oliko lääkärillä varma käsi?

-Nyt sinä menet maata, Jennie sanoi lujasti lounaan jälkeen nähdessään Bettyn ilmeen. -Tohtori kielsi sinulta mielenliikutukset!

-Minkä minä sille voin, että Miriam…

-Sinut pitäisi nukuttaa vuorokaudeksi, Jennie mutisi ja tarttui sisartaan käsipuolesta. -Tule nyt. Minä katson kyllä lapsia.

Toisin kuin oli kuvitellut, Betty nukahti ja heräsi vasta kun iltapäivä oli pitkällä. Jennie ja Ruth olivat juoneet teetä lasten kanssa, ja rouva Wallace teki jo illallisvalmisteluja. Duncan oli sanonut tulevansa kotiin myöhään.

-Teille tuli puhelu, kun nukuitte, rouva Wallace sanoi Bettyn laskeutuessa haukotellen alakertaan.

-Puhelu? Miksei minua herätetty?

-Sinä olet roikkunut puhelimessa tänään jo aivan tarpeeksi, Jennie sanoi. -Se oli Isoäiti. Hän käski kertoa sinulle, että leikkaus on ohi, mutta Miriam ei ole vielä herännyt.

-Onko se huono asia? Betty kysyi vavisten.

-Ei toki. Suurten leikkausten jälkeen kestää aikansa, ennen kuin eetteri poistuu elimistöstä.

-Miten… miten se oli mennyt?

Jennie kohautti olkapäitään.

-Kliinisesti ymmärtääkseni hyvin, mutta kukaan ei vielä tiedä, alkavatko hermot ja lihakset toimia kuten pitää. Se selviää vasta myöhemmin.

Betty huokasi syvään ja sieppasi syliinsä Archien, joka olisi paljon mieluummin leikkinyt lattialla Ystävän kanssa ja nosti metelin.

-Mitä nyt on oikein tekeillä? Jennie kysyi vilkaisten sisareensa sukankutimen yli. -Et sinä sairaalan asioissa viettänyt aamupäivää puhelimessa.

Koska Davidin ja Miriamin kuhertelu ei ollut aikanaan jäänyt kenellekään perheenjäsenelle epäselväksi, Betty arveli, etteivät viimeaikaisetkaan tapahtumat olleet mikään salaisuus — varsinkin, jos Davy aikoi todella tänään puhua Miriamin isän kanssa. Niinpä hän kertoi Jennielle kaiken.

-Hyvät ihmiset, Jennie mutisi ja pudotti yhden puikoistaan. -Davy on hullu.

-Ainakin hän tekee jotakin asioiden eteen, Betty sanoi monimielisesti.

Jennie katsoi häneen pitkään.

-Mitä sinä tuolla tarkoitit? hän kysyi.

-En mitään. Betty katui, että oli avannut suunsa.

Olohuoneessa oli hetken aivan hiljaista. Ruth oli kaupan suljettuaan kadonnut omille teilleen. Keittiöstä kuului Stuartin lörpöttelyä ja rouva Wallacen huvittuneita kommentteja. Archie rimpuili itsensä Bettyn sylistä alas lattialle ja konttasi keittiöön ollakseen siellä, missä tapahtui jotakin mielenkiintoista, koska äiti ja täti olivat nyt kovin ikäviä. Ulkona ihana kesäpäivä alkoi kallistua iltaan.

-Sinä olet ollut kauhean kultainen, kun olet kuunnellut ja tukenut minua vuosien mittaan, Jennie sitten sanoi rauhallisesti. -Mutta toivottavasti et kuvittele, että kaikkien täytyy toimia niin kuin sinä näet parhaaksi.

-Mitä sinä tuolla tarkoitit, Betty kysyi vuorostaan loukkaantuneena. Duncan sai sanoa tuolla tavalla hänen toimistaan, kukaan muu ei.

-Ehkä se, että Keith ei tee mitään, kuten sinä asian muotoilet, on hänen ratkaisunsa. Jennie katsoi äkkiä Bettyä suoraan silmiin. Hänen lempeät kasvonsa olivat rauhalliset, mutta sinisissä silmissä oli jotakin hyvin totista. -Ehkä minä olen oppinut elämään sen asian kanssa.

-Oletko sinä? Bettyltä lipsahti.

-Onko minulla vaihtoehtoja? Jennie kysyi vastaan.

Samassa ovi kävi ja pikkupoikien riemunkiljaisut kertoivat, että Duncan oli tullut kotiin. Betty loi Jennieen nopean katseen, ja tämä hymyili taas kuin ennenkin: hän ei aikonut ilmiantaa sisarensa tekemisiä.

Illallinen syötiin, rouva Wallace lähti kotiinsa, lapset leikitettiin, kylvetettiin ja nukutettiin, Ruth livahti kotiin punoittavin poskin, mutta puhelin pysyi vaiti. Betty kävi salaa pariin otteeseen kokeilemassa, toimiko linja, mutta siinä ei ollut vikaa.

Kun soittokello lopulta kilahti, oli melkein yhtä myöhäinen kuin edellisenä iltana. Kuullessaan Davidin äänen Betty koetti epätoivoisesti ymmärtää sen sävystä, miten asiat olivat, mutta kohina linjalla häiritsi liikaa.

-Miriamilta terveisiä, David aloitti kuten edellisenäkin iltana.

-Tapasitko hänet? Onko hän hereillä? Miten hän voi? Miten leikkaus onnistui?

-Bet, ole hiljaa. Minulla ei ole varaa toiseen yhtä pitkään kaukopuheluun kuin eilen. Nyt Betty oli aistivinaan Davyn äänessä naurua, ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää. -Anna minun puhua.

-No puhu!

-Ensinnäkin: kiitos. Kävin Mailfordeilla ja meillä oli oikein hyvä keskustelu Sir Edvardin ja lady Florencen kanssa. He taitavat olla aika tavalla sinun lumoissasi.

-Niin? Betty hoputti. Hän ei nyt välittänyt kohteliaisuuksista.

-Sinä ilmeisesti tiedät, mitä saamassani kirjeessä sanottiin — minä en edes yrittänyt murtaa sinettiä huomaamattomasti. Arvelin kuitenkin, että siellä oli jotakin hyödyllistä.

-Tapasitko sinä Somervillet?

-Tapasin. He olivat vielä Miriamin luona. Ja harvoin voi ihmisen kasvoilta lukea hänen mielihalujaan niin selkeästi kuin Roderick Somervillen kasvoilta tänään. Hetken jo ajattelin, että hän aivan tosissaan heittää minut ikkunan läpi.

-Voi taivas, Betty mutisi muistellessaan karhumaisen kookasta merikapteenia.

-Koska sinä olet hieno nainen, en viitsi toistaa tässä kaikkea sitä, mitä hän minulle sanoi. Nyt Betty oli aivan varma, että Davyä hymyilytti. -Mutta tiedätkö, mitä tajusin, kun seisoimme käytävässä ja hän haukkui minua pataluhaksi? Joko hän on kutistunut tai sitten minä olen kasvanut viime näkemästä. Saatoin katsoa häntä alaspäin.

Betty kiersi puhelimenjohtoa sormissaan ja olisi halunnut ravistella veljeään. Davy voisi kaikin mokomin kirjoittaa vaikka romaanin ja säästää sinne kuvailunsa, hän halusi tietää miten ilta oli päättynyt!

-Koska ukon oli välillä pakko hengittää, ehdin siinä välissä työntää Mailfordin suosituskirjeen hänen nenänsä eteen. Kun hän näki vaakunasinetin ja nimikirjaimin koristellun kirjekuoren, minä jo pelkäsin, että hoitajat saavat ruveta elvyttämään häntä.

Betty ei voinut pidättää tirskahdusta.

-Hetken ajattelin, että hän repii palasiksi koko kirjeen, mutta hän luki sen. Sitten hän mulkoili minua kuin olisi epäillyt, että olin hankkinut Sir Edvardin allekirjoituksen siihen aseella uhaten. Mutta juuri silloin Alison-rouva tuli juosten sanomaan, että Miriam herää.

David vaikeni — ehkä vain muutamaksi sekunniksi, mutta Bettystä se tuntui ikuisuudelta.

-Niin? hän taas hoputti.

-Minä menin heidän mukanaan Miriamin huoneeseen, silläkin uhalla, että ukko yrittäisi heittää minut ulos. David oli taas hetken hiljaa, ja Betty oli melkein varma, että tämä pidätteli liikutustaan. -Miriam lepäsi vuoteessa niin pienenä, niin kalpeana, aivan kuin… Mutta hän avasi silmänsä ja katsoi — ei äitiinsä, ei isäänsä, vaan minuun. Ja hän ojensi kätensä ja sanoi minun nimeni. Ja…

Linjalle laskeutui niin täysi hiljaisuus, että keskus kysyi väliin, oliko puhelu jo loppunut.

-Ei, ei ole! Betty parahti. -Davy, oletko sinä siellä?

-Olen. Davy oli saanut äänensä tasaantumaan. -Sinä voit käyttää tätä jossakin kertomuksessasi, Bet. Minä taisin mennä polvilleni vuoteen viereen, kun pidin häntä kädestä ja suutelin häntä. Kuulin, että takanani puhuttiin, mutta en välittänyt siitä, mitä Somervillet sanoivat. Leikkaus on ohi, Miriam on selvinnyt, se on tärkeintä! Kaikki muu järjestyy.

-Miten hän voi?

-Hän vaikutti virkeältä, mutta lopullinen tulos selviää vasta viikkojen myötä. Minulle riittää kuitenkin se, että hän elää. Pelkäsin… Davy nielaisi. -No, jossakin vaiheessa me molemmat muistimme, että meillä on yleisöä. Sen jälkeen minun ei tarvinnutkaan käyttää kovin paljon sanoja saadakseni asiani ajetuksi.

-Mitä he sanoivat?

-Rouva itki, enkä oikein tiedä, tekikö hän sen ilosta vai surusta. Kapteeni sanoi yhtä jos toistakin, mutta Mailfordin kirje näkyi saaneen äijästä suurimman puhdin pois. Kun Miriam piti minua samaan aikaan kädestä ja kertoi jo suostuneensa kosintaani, ei heillä oikein ollut muuta mahdollisuutta kuin vastata myöntävästi.

-Voi Davy! Betty parahti ja alkoi itkeä — ilosta, sitä hänen ei tarvinnut miettiä.

Davy puolestaan nauroi riehakkaasti.

-Minun laivani lähtee huomenna, hän sanoi. -Mutta koetan saada loman niin pian kuin suinkin, jotta kihlaus voidaan julkistaa. Ja nyt minä lopetan, olen käyttänyt omaisuuden näihin puheluihin. Kiitos, Betty. Sano terveisiä kaikille, äidille ja isälle erityisesti.

-Odota! Betty huudahti. Hänen oli pakko kysyä. -Miten sinä osuit juuri näinä päivinä Lontooseen?

-Minähän sanoin, että olen rykmentin asioilla, veli vastasi selvästi vähän kiusaantuneena.

-Juuri nyt?

Kuulotorvesta kantautui huokaus.

-Hyvä on, sinä tarkkasilmäinen sisareni. Ehkä minä vähän järjestelin. Olisin voinut tulla jo keväällä.

-Silloinhan…

-Kyllä, silloin olisin varmasti saanut vähän lomaa ja voinut matkustaa Johnnien häihin. Älä kerro hänelle, että valitsin Miriamin.

-Hän ymmärtäisi, Betty melkein kuiskasi. -Onnea, rakas veli. Saanko minä…

-Kyllä, perheelle saat kertoa tästä. Ja nyt, Betty — hyvää yötä ja kiitos. Kaikesta.

Kuului kilahdus, linja kohisi hetken ja sitten keskus katkaisi yhteyden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti