perjantai 2. toukokuuta 2014

65. luku: Uusia yllätyksiä

 
-Muistaakseni tohtori sanoi, että te ette saa järkyttyä, muistutti Isabel Ruskin kääriessään verenpainemittaria kokoon. -Teidän pitää nyt levätä.

-Voi, minä lupaan levätä kiltisti, Betty vakuutti ja pelasti viime hetkessä pöytälampun, jonka kätilö oli pyyhkäisemäisillään lattialle sulkiessaan laukkuaan. -Teen aivan kaiken, mitä tohtori käskee!

Sisar Ruskin vilkaisi häneen vähän epäluuloisesti, mutta Betty hymyili aurinkoisesti vastaan. Koska Miriamin ja Davidin kihlaus ei ollut vielä julkinen, siitä tiedettiin vain perheen kesken. Niinpä hän varmasti näytti selittämättömässä ilossaan vähäjärkiseltä, kun oli samalla selittänyt verenpaineensa syyksi huolen Miriamin leikkauksesta.

Kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Archie oppi kävelemään vähän ennen yksivuotissyntymäpäiväänsä, ja jos hän oli ollut kontatessaan vaikea perään katsottava, nyt hänestä tuli mahdoton. Kaikki oli kiinnostavaa, kaikkeen piti tarttua, kaikkea piti mieluusti maistaa ja joka paikkaan piti päästä. Stuart oppi pian vahtimaan pikkuveljeään, ja kerran Betty ehti paikalle juuri, kun tämä kiskoi kaikin voimin Archieta ylös pyykkisaavista — onneksi sentään tyhjästä.

Duncanin päivät kuluivat kameran kanssa kiertäessä. Hän sai poikamaisia pisamia nenänvarteensa ja tuntui nauttivan työstään täysin siemauksin. Alueen sanomalehdetkin alkoivat tilata häneltä kuvia, ja nimen näkyminen lehdissä näkyi suosion lisääntymisenä kaupassa.

Miriamin voinnista Betty kuuli pitkään uutisia Isoäidin uskollisesti raportoimana. Lääkäri kuulemma ihmetteli sitä, että tyttö toipui niin nopeasti ja oli niin sinnikäs kuntoutuja. Hän ei tiennyt, että Miriamilla oli tärkeä syy toipua nopeasti.

Mutta onnellisimmankaan morsiamen suurinkaan kaipaus ei voittanut ruumiillisia esteitä. Leikkaus ei ollut täysin onnistunut: Miriamin kipuja oli saatu helpotetuksi, mutta hänen liikkumisensa tuskin parantuisi.

-Eihän sitä voi vielä tietää, Duncan koetti lohduttaa Bettyä, kun tämä itki uutisen kuultuaan. -Ihmeitä tapahtuu. Ja liikkuuhan Miriam kuitenkin jollakin tavalla. Eikö hän ollut täysin pyörätuolin varassa silloin, kun tutustuitte?

-Minä vain toivoin… Betty niisti nenänsä. -Olisi niin paljon helpompi…

-Davy on tehnyt ratkaisunsa, Duncan sanoi lujasti. -Älä sinä epäile sitä.

Ensimmäisen kirjeen Miriamilta itseltään Betty sai vasta kuukausi leikkauksen jälkeen, ja sitäkin tyttö oli kirjoittanut ilmeisesti useana päivänä. Jos David oli kuvannut sairaalaseikkailujaan mieluummin koomisessa valossa, Miriam kertoi kaiken sen, mitä karaistunut nuori sotilas ei saanut sisarelleen sanotuksi.

-Ellei tämä kaikki olisi luottamuksellista ja vain minun silmilleni tarkoitettua, saisin tästä kasaan vaikka romaanin, Betty huokasi kääriessään kirjettä kasaan verannalla. -Archie, ei sinne!

-Minä menen. Jennie hypähti pystyyn ja juoksi nostamaan Archien alas katolle vieviltä tikapuilta. -Meidän täytyy hankkia sinulle valjaat, nuori mies!

-Vavvaat, vakuutti Archie ja lähti juoksemaan kohti porttia heti, kun hänen jalkansa koskettivat taas maata. Jennie saavutti hänet ja nappasi syliinsä, jolloin poika päästi kimeän kiljaisun.

-Minun pitäisi kai olla tyytyväinen, Betty hymähti, kun Jennie laski rimpuilevan lapsen hänen syliinsä. -Archie oli niin sanoinkuvaamattoman helppo vauva, että pelkäsin jo hänen olevan täysin luonteeton!

Kesän kuluessa Ruthista tuli yhä kokeneempi ja reippaampi myymäläapulainen, ja Bettystä tuntui yhä vaikeammalta ajatella tästä eroamista, vaikka hän olikin kiitollinen tytön saamasta mahdollisuudesta opiskella.

Eräänä päivänä Naisopistosta saapui kirje, täsmälleen samanlainen kirje kuin Bettylle aikoinaan: mitä kirjoja ja tarvikkeita tulevat oppilaat tarvitsisivat, ja miten koulupuvun piti olla ”nilkkapituinen, yksinkertainen malliltaan, valmistettu kestävästä ja helposti puhdistettavasta kankaasta”. Neiti Jameson oli ilmeisesti painattanut sadoittain kirjelomakkeita aikanaan ja vaihtoi joka syksy niihin vain päiväyksen.

-Ikään kuin me emme osaisi pukea tyttöä järkevästi, rouva Wallace mutisi. Mutta kirjeeseen painettu Naisopiston nimi ja osoite tekivät häneen selvästi vaikutuksen.

Kaupan sulkeuduttua Ruthilla oli tapana kadota omille teilleen, usein niin nopeasti, ettei hän juonut edes teetä. Betty ei kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota, sillä totta kai tytön piti saada olla iltaisin vapaa. Kysymättä hän oletti, että tämä tapasi Caitlinia tai Bobbya tai muita ystävättäriään, eikä nuhdellut Ruthia, vaikka tämä tuli joskus hyvinkin myöhään kotiin. Tyttö hoiti kuitenkin velvollisuutensa marisematta.

Sitten eräänä päivänä Armstrongin kaupan kangasosastolla rouva Dunn lähestyi häntä.

-Tuleeko se Ruthille? hän kysyi nähdessään, että Betty sormeili laadukasta tummanpunaista villakangasta.

-Tyttö tarvitsee talveksi uuden pyhäpuvun, Betty sanoi hajamielisesti, sillä hän laski päässään tarvittavan kangasmäärän kokonaishintaa.

-Niin, te lähetätte hänet kouluun. Rouva Dunn oli selaavinaan korissa olevia vinonauhakiekkoja. -Ruth on päässyt pitkälle. Hänhän taitaa olla huonoista oloista.

Kello kaupan oven päällä kilahti jonkun asiakkaan poistuessa, mutta yhtä hyvin se olisi voinut kaikua varoittavasti Bettyn päässä.

-Kukapa meistä voi mitään niille oloille, joihin syntyy, hän sanoi ja päätti unohtaa villakankaan sillä kertaa. Tässä oli nyt tekeillä jotakin tärkeämpää.

-Hänen isänsä on kuulemma juoppo.

Vähän aikaa Betty melkein toivoi, että ne mielipuoliset valheet, joita Ruth oli vanhemmistaan kertonut ensimmäisenä syksynään Fort Williamissa, olisivat sittenkin olleet totta. Kirsty Dunnia ei hurmattu Titanicista pelastumisella tai näytelmäkilpailupalkinnolla.

-Herra Weilson on nykyään töissä Kanadassa erään suuren metsäyhtiön palveluksessa, Betty sanoi ja koetti pitää äänensä tasaisena. -Siellä ei kauan katsella miestä, joka ei kykene hoitamaan tehtäviään.

Rouva Dunn jätti vinonauhat rauhaan ja kääntyi Bettyyn päin.

-Kyllähän sinä ymmärrät, hän sanoi salaliittolaisen äänellä. -Sinulla on kaksi poikaa. Sitten kun he alkavat puhua vakiintumisesta, haluat itsekin tietää tytön taustat.

Kello tuntui kilisevän entistä kovemmin Bettyn päässä. Toki hän tiesi, että Alistair saatteli Ruthia kirkosta ja hartauskokouksesta — mutta hänen mieleensäkään ei ollut tullut pitää sitä ”vakiintumisena”.

-Ruth on hyvä tyttö, Betty totesi huolettomasti, aivan kuin ei olisi käsittänyt Kirsty Dunnin puheita. -Hän pääsee pitkälle elämässä.

-Olen huomannut, rouva Dunn tokaisi äänellä, joka ei jättänyt arvailujen varaan sitä, kenen kustannuksella hän arveli Ruthin pääsevän pitkälle. -Ross on laittanut tilan niin hyvään kuntoon, että se kelpaisi vaikka kuningattarelle. Minä en siis todellakaan halua sinne miniää, joka voi tuoda mukanaan joitakin… epätoivottuja ominaisuuksia tai… sukulaisia.

-Hyvänen aika, mutisi Betty ja otti tukea kangastiskistä, sillä kaupan lattia tuntui keinahtavan hänen jalkojensa alla. -Kirsty hyvä, hehän ovat vasta lapsia! Ei ole mitään tarvetta puhua vielä tuollaisista asioista.

Rouva Dunn kohotti kulmakarvojaan.

-En nyt sanoisi niinkään, hän ilmoitti joka sanaa painottaen. -Ross oli vain vuoden vanhempi Alistairia ja minä samanikäinen, kun me menimme kihloihin.

-Ruth lähtee kouluun, Betty ilmoitti lujasti. -Ei hän ajattelekaan vielä mitään muita sitoumuksia!

-Oh, hän on siis kevytkenkäinen ja vain leikittelee? Alistair on kyllä tosissaan! Kirsty Dunn julisti. -Hän oli puhunut siitä jo isälleen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti