lauantai 3. toukokuuta 2014

66. luku: Seitsemäntoistavuotiaat tekevät typeryyksiä

 
Sinä iltana Betty ja Duncan istuivat keittiön pöydän ääressä ja katsoivat kelloa.

Kun Betty oli selviytynyt kaupungilta kotiin, kauppa oli ollut jo kiinni ja Ruth tiessään. Vähän myöhemmin Duncan oli palannut kuvausmatkaltaan, ja Betty oli heittäytynyt itkien hänen syliinsä ja selittänyt tapaamisensa Kirsty Dunnin kanssa niin sekavasti, että hetken Duncan kuvitteli Ruthin jo karanneen vihille.

-Minun olisi pitänyt ymmärtää, Betty mutisi. -Olen ollut niin tyhmä ja sokea, että se on aivan käsittämätöntä!

-Ehkä tilanne ei ole niin vakava kuin luulet, Duncan rauhoitteli. -Ross Dunn on yksi kaupungin suurimpia liioittelijoita, joten hän on todennäköisesti parannellut Alistairin puheita kertoessaan niitä Kirstylle.

-Sitä minäkin toivoisin, mutta… Ruth on ollut liikaa poissa. Eikä hän puhu enää ystävättäristään ja näiden kuulumisista kuten ennen. Itse asiassa — pari päivää sitten Fiona Cameron valitti, ettei Ruth enää käy heillä. Enkä minä tajunnut silloinkaan! Bettyä vavisutti.

-Seitsemäntoistavuotiaat tekevät typeryyksiä, se on aivan normaalia ja minä huolestuisin enemmän, jos Ruth olisi koko ajan kiltti ja järkevä. Duncan katsoi taas kelloa, jonka osoittimet liikkuivat kovin hitaasti. -Meidän pitää vain toivoa, ettei hän ole tehnyt mitään niin typerää, että…

Betty vingahti vähän ja kietoi hartiahuivia tiukemmin ympärilleen.

Loppukesän ilta hämärtyi ulkona, kello naksutti. Betty haukotteli ja huokasi itsekseen. Hän ei osannut päättää, mikä tässä tuntui pahimmalta: sekö, että Ruth ehkä oli tehnyt heidän selkänsä takana sitoumuksia, jotka muuttaisivat koko hänen elämänsä suunnan — vai se, mitä Kirsty Dunn oli sanonut Ruthin isästä. Eikö tyttö koskaan pääsisi eroon surkeasta lapsuudestaan, johon oli täysin viaton?

Oli jo lähes puoliyö, kun ovi kävi. Ruth pysähtyi keittiön kynnykselle tajutessaan, että lamppu paloi ja häntä odotettiin.

-Mitä nyt? hän sanoi huolettomasti.

-Missä sinä olet ollut? Duncan kysyi.

-Ulkona.

-Niin, sen me tiedämme. Mutta missä ja kenen kanssa?

Ruth epäröi vähän. Betty rukoili mielessään, että tyttö olisi rehellinen eikä yrittäisi luistaa kysymyksistä näyttelijänlahjoillaan.

-Kävelemässä, hän lopulta sanoi.

-Yksinkö?

-Mitä merkitystä sillä on!

-Olitko sinä Alistair Dunnin seurassa?

Tumma puna nousi Ruthin poskille.

-Enkö olisi saanut?

-Ruth kulta, istu alas, Betty sanoi. Duncanin äänensävy oli liian kuulusteleva, hän pelkäsi Ruthin nousevan kapinaan.

-Kenen kanssa minun pitäisi sitten liikkua, tiuskaisi Ruth aikomattakaan istua.

-Ei vielä kenenkään, Duncan sanoi. -Sinähän lähdet kouluun.

-Alistair on luvannut odottaa minua.

-Mitä? Betty ja Duncan sanoivat yhteen ääneen, sitten he katsoivat toisiinsa ja Betty melkein kuiskasi: -Luvannut? Entä mitä sinä olet luvannut?

-Mitä se teille kuuluu! Ruth nakkeli niskojaan. -Kyllä minä osaan huolehtia omista asioistani.

-Ei se siltä näytä, Duncan sanoi. -Sinun ikäiselläsi tytöllä ei ole vielä tarvetta tehdä minkäänlaisia lupauksia pojille.

Ruthin vihreissä silmissä välähti.

-Te olette puhuneet Alistairin äidin kanssa, hän sanoi. -Kirsty-täti ei pidä minusta. Mutta Alistair ei välitä! Hän — hän sanoo, että vaikka karkaa kanssani.

-Ruth! Betty parahti. -Sinä et saa puhua tuollaisia. Sinulla on koko elämä edessäsi, sinulla on loistava tulevaisuus…

-Eikö minun elämäni voisi olla loistavaa Alistairin kanssa!

-Sinä olet seitsemäntoista, Duncan sanoi. -Sinä et tiedä elämästä vielä yhtään mitään.

-Ehkä minä tiedän siitä enemmän kuin te tulette koskaan tietämään! Ruth polki jalkaa. -Ettekä te ole minun vanhempani, ei tämä teille kuulu!

Ennen kuin kukaan ehti sanoa enää mitään, Ruth oli harpannut omaan huoneeseensa ja paiskannut oven kiinni niin, että talo tärähti.

Keittiössä oli hetken aivan hiljaista. Betty kuunteli vavisten, olivatko Stuart ja Archie heränneet yläkerrassa, mutta onneksi mitään ei kuulunut.

-Minä menen ja väännän sen nulikan niskat nurin, Duncan mutisi. -Ja Ruth saa lähteä Edinburghiin ilman paluulippua!

-Nyt on paras, että sinä menet ylös. Betty nousi. -Minä koetan puhua Ruthille.

Ruth ei ollut lukinnut oveaan, ja Betty työnsi sen hiljaa auki. Tyttö istui vuoteellaan ja silitti Ystävää, joka oli nukkunut iltauniaan tilkkupeitteen päällä.

-Saanko minä tulla? Betty kysyi lempeästi ja istuutui Ruthin viereen, ennen kuin tämä ehti vastata.

-Miksi te ette halua, että minä olen onnellinen! Ruth nyyhkytti. -Te haluatte, että minä teen työtä ja tuon teille kunniaa ja mainetta, mutta te ette halua, että minä olen onnellinen!

-Hyvä lapsi, tietenkin me haluamme! Betty veti Ruthin kainaloonsa, vaikka tyttö oli jäykkä kuin seiväs. -Et kai todella ajattele tuolla tavalla? Me haluamme vain, että sinä käytät suuria lahjojasi etkä heitä niitä hukkaan.

-Sinäkin menit naimisiin! Ruth katsoi Bettyyn syyttävästi.

Betty ei voinut olla nauramatta.

-Rakas lapsi, ei nyt puhuta minun kirjoitteluistani ja sinun lahjoistasi samana iltana! Mutta jos nyt kävisikin niin, että saisin kirjoitettua jotakin todella arvokasta, niin ymmärräthän, että voin tehdä sen hyvin täällä kotona omassa rauhassani. Kun taas sinun suuret kykysi menevät täysin hukkaan ilman yleisöä — muitakin kuin Dunnin tilan lampaat.

Ruth suupieli värähti, vaikka hän epätoivoisesti koetti edelleen näyttää synkältä.

-Siksi me haluamme, että katsot elämää rauhassa, tekemättä hätiköityjä päätöksiä tai lupauksia, Betty jatkoi.

-Mutta jos minä tiedän jo, mitä haluan!

-Älä nyt suutu, rakkaani, mutta sinä olet todella vasta seitsemäntoista. Voin vakuuttaa, että muutat mieltäsi monien asioiden suhteen tulevina vuosina. Anna itsellesi lupa siihen, älä tee mitään mitä joutuisit katumaan.

-Miriam oli minun ikäiseni, kun Davy oli täällä! Ruth nykäisi niskojaan.

-Toivottavasti muistat, että minä nimenomaan kielsin heitä tekemästä silloin mitään sitoumuksia, Betty sanoi tiukasti. Samalla hän hartaasti mielessään toivoi, ettei Ruth olisi keneltäkään kuullut Annien olleen seitsemäntoista kihlautuessaan Napierin kanssa. -Sillä toisin kuin yleisesti oletetaan, ihmisellä on elämää vielä kahdeksannentoista syntymäpäivän jälkeenkin.

-Minä pidän Alistairista niin kauheasti, Ruth melkein kuiskasi.

-Ei kukaan kiellä sinua pitämästä hänestä, Betty sanoi lujasti. -Päinvastoin. Mutta me emme halua, että sitoudut vielä mihinkään. Jos sinusta ja hänestä tuntuu vielä samalta sitten, kun palaat Edinburghista...

-Minä pelkään, että kun lähden talveksi pois, hän unohtaa minut!

-Jos niin käy, hän ei alun pitäenkään ollut sinua varten.

-Helppohan sinun on sanoa! Ruth heitti taas päätään kuin vauhko hevonen. -Entä, ellen minä löydä koskaan ketään…

-Rakas Ruth, ethän sinä voi tarrautua ensimmäiseen poikaan vain kaiken varalta. Me emme tiedä, mitä elämällä on sinulle varattuna. Etkö ole yhtään utelias sen suhteen?

-Sinäkin olit seitsemäntoista, kun lähdit Edinburghiin, Ruth mutisi. -Etkö sinä joutunut eroamaan kenestäkään?

-En, Betty sanoi. -Minä olin kyllä hyvin romanttinen, mutta sen verran lapsellinen, etten ajatellut tällaisia asioita omalle kohdalleni silloin — enkä vielä pitkään aikaan myöhemminkään.

-Koska sinä rakastuit ensimmäisen kerran ja keneen?

Betty tuuditteli Ruthia kainalossaan hetken aivan hiljaa.

-Minä olin vähän huono siinä, hän lopulta sanoi. -Yhtäkkiä minä vain tiesin, että rakastan Duncania. Että olin rakastanut vuosia. Niin, ehkä seitsemäntoistavuotiaasta alkaen. Mutta minä ymmärsin sen vasta silloin, kun luulin menettäneeni hänet sinä keväänä, jolloin hän katosi Amerikassa.

-Sinähän olit silloin kauhean vanha, Ruthilta lipsahti pettyneesti.

Betty nauroi.

-Totta, olin kahdenkymmenenkahden. Olin valmistunut opettajaksi, olin työssä, minulla oli oma elämä. Olin ollut jopa kihloissa toisen kanssa. Olin katsellut ympärilleni ja tiesin, mitä halusin elämältä, eikä se vienyt Duncania minulta, päinvastoin.

Ruth niiskaisi vähän ja Betty ojensi hänelle nenäliinansa.

-Olit oikeassa siinä, että tapasin Alistairin äidin tänään, hän sanoi. -Ja hän puhui asioita, jotka saivat meidät huolestumaan. Emme tahdo, että sidot itsesi liian varhain, tai että teet jotakin sellaista, joka voisi pilata koko elämäsi.

-En minä ole typerä, Ruth mutisi ja niisti.

-Ei kukaan sano että sinä olisit typerä, Betty vakuutti. -Mutta sinä olet nuori, ja nuorena erehtyy helpommin. Eikä näytä kenenkään silmissä hyvältä, jos kuljet yökaudet pitkin maita ja mantuja kahdestaan Alistairin kanssa. Miksi et kutsu häntä joskus meille?

-Saisinko minä?

-Tietysti, lapsi kulta. Betty suuteli Ruthin hiuksia. -Sinun ystäväsi ovat aina tervetulleita. Emme ole vanhempiasi, emme edes yritä olla, mutta toivoisimme että voisimme tarjota sinulle silti kodin, jossa voisit olla onnellinen.

-Anteeksi, Ruth kuiskasi ja niisti taas. -Minä… en minä tarkoittanut sitä niin.

-Minä tiedän sen. Betty hymyili, sillä salaa mielessään hän oli melkein iloinen Ruthin loukkaavista sanoista. Tyttö ei olisi tohtinut puhua niin, ellei olisi luottanut heihin. Sitten hän nousi. -Käy nyt nukkumaan, kultaseni, kello on paljon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti