sunnuntai 4. toukokuuta 2014

67. luku: Taulu puhdistuu

 
Elokuun 22. päivänä
”Ruth toi Alistairin meille tänään illalliselle. En ollenkaan ihmettele, että Ruth pitää hänestä: poika on hauska ja kohtelias, joskin jännitti meitä hirvittävästi.

Ruuan jälkeen nuoret istuivat verannalla ja minä pidin muun perheen tiukasti sisällä, vaikka ilta oli mitä ihanin. Tosin myönnän jättäneeni keittiön ikkunan auki. Minun puolestani Ruth saa vapaasti ’kuherrella sen nulikan kanssa’, kuten rouva Wallace sanoo, mikäli tekee sen minun silmälläpitoni alaisena.

-Kunhan Ruth pääsee Edinburghiin, hän unohtaa hupsutukset, minä vakuutin Duncanille. -Tästä kesästä jää hänelle vain herttainen muisto, jolla voi ehkä hiukan rehvastella ystävättärien keskuudessa.

-Entä ellei unohda? Duncan kysyi synkästi. (Vaikka hartaasti toivonkin, että pikkuinen olisi tällä kertaa tyttö, en voi olla miettimättä, miten tiukasti Duncan omaa tytärtään vartioi, kun hän on Ruthinkin kanssa joskus aivan mahdoton!)

-Ehkä heidät sitten on tarkoitettu toisilleen, ja siihen meidän ei pidä sekaantua, vastasin.”


Elokuun 25. päivänä
”Ruthin koulu alkaa viikon kuluttua. Hänelle on ostettu uusi matka-arkku varustamon maksamalla vahingonkorvauksella, ja se alkaa olla kohta täyteen pakattu.

Myönnän, että tälläkin kertaa pyyhin välillä silmiäni kuiviksi taitellessani pukuja ja sukkia arkkuun. Mutta nyt sentään tiedän, mihin olen tytön lähettämässä. Hän saa aloittaa koulun Maryn kanssa, ja Rose pitää heistä hyvää huolta Ruususen linnassa.

Ensin ajattelimme, että Ruth matkustaa Edinburghiin kolmestaan Rosen ja Maryn kanssa. Mutta eräänä iltana Duncan istuutui viereeni puutarhapöydän ääreen, jossa olin kirjoittamassa.

-Mitä sanoisit, jos me kaikki lähtisimme Ruthia saattamaan? hän sanoi. -Olisimme Edinburghissa pari päivää.

-Mutta eikö se tule kalliiksi? minulta lipsahti ensimmäisenä.

Duncan puisti nauraen päätään.

-Tyttö parka, hän sanoi. -Olen opettanut sinut liian hyvin. Totta kai se tulee kalliiksi. Mutta minä laskeskelin juuri, mitä valokuvaus ja kirjakauppa ovat tänä kesänä tuottaneet — sillä kauppakin tuottaa sitä paremmin, mitä enemmän nimeä minä saan kuvaajana — ja voisimme hyvin matkustaa.

-Kuka sitten hoitaisi kauppaa?

-Alice olisi varmaan valmis, mutta mieleeni tuli toinen henkilö. En ole nähnyt häntä myyntipöydän takana, mutta sinun mukaasi hän hoiti asiat hyvin, kun sairastin.

-Tarkoitatko Mary Smithiä? minä huudahdin ja vilkaisin naapuriin päin.

Häntä Duncan juuri tarkoitti. Tiedämme molemmat, että Mary tarvitsee työtä nyt, kun elää leskeneläkkeen varassa, ja tiedämme myös, ettei hänen ole kaikkien tapahtumien jälkeen sitä helppo tässä kaupungissa saada. Jos hänet nähtäisiin meidän kauppamme tiskin takana, se voisi auttaa.

Mary suostui, kun Duncan kävi asiaa kysymässä. Ja niin me pakkaamme nyt myös omia laukkujamme. Stuart ja Archie tulevat mukaan, joten tämä matka on erilainen kuin keväinen loma Glasgow’ssa. Mutta miten ihanaa onkaan nähdä taas kaikki ystävät!”


Junassa elokuun 28. päivänä
”Olemme valloittaneet kokonaisen pienen vaunuosaston. Rose huvittaa poikia, Mary ja Ruth kuiskailevat omia salaisuuksiaan ja Duncan on uppoutunut sanomalehteen (jonka etusivulla oleva valokuva on hänen ottamansa — Duncan on aina tarkka siitä, että kuvaajan nimi pitää mainita). Minulla on siis rauha kirjoittaa.

Olen melkein yhtä hurjalla tuulella kuin Ruth ja Mary päästessäni ’suureen maailmaan’. On ihanaa saada esitellä Archie Duncanin perheelle, on ihanaa nähdä taas rakkaat paikat ja ystävät.

Elsie-täti olisi mielellään majoittanut meidät, mutta Flemingien asunto olisi käynyt aivan liian ahtaaksi. Niinpä me aioimme ottaa huoneen rouva Cochranen täysihoitolasta muutamaksi yöksi.

Mutta Isoäiti soitti minulle pari päivää sitten, ja kuullessaan tulostamme hän yksinkertaisesti ilmoitti, että yövymme Charlotte Squarella. Hänellä on sellainen tapa: hän ei koskaan kysy lupaa ollakseen hyödyksi, on vain.

Olen toki vähän huolissani, sillä Isoäiti ei ole entisensä, ja pelkään lasten rasittavan häntä. Toisaalta olen riemuissani. Paluu Charlotte Squarelle on minulle aina paluuta nuoruuden huolettomuuteen.”


Charlotte Squarella elokuun 29. päivänä
”Tässä muuttuvassa maailmassa on lohdullista todeta, että jokin pysyy. Rouva Cochranen täysihoitola on edelleen sen nimen veroinen, jonka Robin kanssa sille aikoinaan annoimme: ruusut kukkivat päiväpeitteissä ja matoissa, pölyrievuissa ja seinätauluissa.

Kun eilen saavuimme asemalta kuorminemme Ruususen linnaan, sain melkein kyyneleet silmiini, niin tuttua kaikki oli. Rouva Cochrane syleili minua kuin rakasta ystävää, ja samalla lämmöllä hän otti siipiensä suojaan niin Rosen kuin tytöt.

Minä puolestani järkytyin, kun kaksi pitkänhuiskeaa nuorta miestä tuli tervehtimään hyvin tuttavallisesti. Totta kai järkeni sanoo, että kymmenessä vuodessa villeistä kaksosista Georgesta ja Charlesista on tullut aikuisia, mutta hämmennyin silti näiden komeiden yliopisto-opiskelijoiden edessä.

Lupauksensa mukaisesti rouva Cochrane oli varannut tulijoille ne kolme huonetta, jotka aikoinaan olivat Robin ja minun käytössä. Rose sai minun entisen pienemmän makuuhuoneeni, ja Ruth ja Mary jakavat Robin entisen suuremman huoneen.

-Robilla oli tapana sanoa tätä silloin aikoinaan ’Betin vastaanottohuoneeksi’, Duncan huomautti viattomana olohuoneessa, kun Ruth ja Mary juoksentelivat tutustumassa uuteen valtakuntaansa.

-Minkä tähden? Mary kysyi.

-Täällä oli usein tungosta. Duncan ei ollut huomaavinaan minun mulkaisujani. -Jos tahtoi saada Bettyn seurakseen teatteriin tai kävelylle tai kutsuille tai elokuviin, piti ottaa jonotusnumero. Rouva Cochrane kulki portaissa myyden ruoka-annoksia, jotta jonottajat eivät pyörtyneet nälästä.

-Sinä valehtelet, Mary sanoi silmät suurina kuin teelautaset.

-Tietysti hän valehtelee, minä tiuskaisin tietämättä, olisinko suuttunut vai nauranut. -Minä elin hyvin säädyllistä elämää!

-Minä en moittinut sanallakaan sinun säädyllisyyttäsi, Duncan huomautti. -Sanonpa vain, että Maryllä ja Ruthilla on tekemistä, jos aikovat pysyä suosiossa sinun tasallasi.

-Minä en kaipaa sellaista, Ruth sanoi pikkuvanhasti, ja minä loin katseeni kattoon. Välillä epäilen Duncanin tavoin, saako edes uusi elämä koulukaupungissa tyttöä irti romanttisista haaveistaan.

Autettuamme tavaroiden purkamisessa lähdimme Duncanin ja poikien kanssa Charlotte Squarelle, jossa Isoäiti meitä jo odotti. Kirjeiden ja puhelujen perusteella tiesin, ettei hän olisi enää yhtä reipas ja komea kuin aiemmin, mutta silti sydämeeni koski nähdessäni, miten hauraaksi hän on muuttunut.

-Älä katso minua noin, Isoäiti komensi, sillä ilmeeni taisi paljastaa minut. -Minä kuolen kyllä ajallaan, mutta sitä ennen aion iloita siitä, että olette täällä! Äläkä kiellä lapsia — on jo aika jonkun juosta ja mekastaa tässä talossa.

Epäilen, että Isoäiti-parka katuu vielä tuota lausettaan. Joka tapauksessa hän sai heti illaksi rauhan, sillä menimme illalliselle Duncanin vanhempien luo.

Jännitin tilaisuutta vähän etukäteen, mutta turhaan. Ehkä me Elsie-tädin kanssa kumpikin koetimme parhaamme: hän ei antanut hyviä ohjeita, ja minä käyttäydyin kaikin puolin normaalisti.

-Saadapa useammin pitää sylissä tällaisia komeita nuoria ylämaalaisia, hymyili Duncanin isoäiti toisella polvellaan Stuart ja toisella Archie. Moira-tädin tulipunainen tukka on alkanut vihdoinkin harmaantua, ja se koski minuun kipeästi. On väärin, että ihmisistä tulee vanhoja!

Myös Alan ja Chrissy olivat mukana Malcolmin ja Lornan kanssa. Chrissy ja minä puhuimme lähinnä lapsista: näiden yskistä ja rokoista, kävelemisistä ja puhumaan oppimisista. Ehkä nyt on sen aika. Ehkä joskus taas puhumme muustakin, kuten ennen.

Tänään Duncan vei pojat taas vanhempiensa luo ja minä menin Ruthin ja Maryn kanssa hoitamaan näiden ilmoittautumisen Tiedon kunnaille. Rakennus oli yhtä harmaa ja ankea kuin ennenkin, ja vaakuna oven yläpuolella keikkui yhtä huteran näköisenä kuin ennenkin.

Neiti Jameson otti meidät lämpimästi vastaan, ja viivyimme vielä paperiasiat hoidettuamme koululla hyvän aikaa. Halusin toki puhella kaikkien opettajien kanssa, mutta erityisesti Nannyn. Hän on suorittanut keväällä opettajantutkintonsa ja on nyt työssä pätevänä.

Olisin varmasti juuttunut koululle koko päiväksi, ellen olisi huomannut tyttöjen kiemurtelevan, sillä olimme sopineet tapaavamme Rosen kaupungilla ja menevämme ostoksille. Miten hauskaa oli kierrellä pitkästä aikaa suurissa kauppaliikkeissä! Onneksi sain juuri maksumääräyksen eräästä pitkästä jatkokertomuksesta, ja pystyin ostamaan Ruthille muutamia kauniita tavaroita, jotta hänen ei tarvitse tuntea itseään huonommaksi muiden tyttöjen seurassa.

Illalla istuimme Isoäidin kanssa kirjastossa. Havaitsin, että ensimmäisen kerran eivät valkoiset ruusut Charlie-prinssin kuvan alla olleet aivan tuoreita. Isoäidin näkö on heikentynyt, ja Peggykin alkaa olla jo iäkäs eikä huomaa kaikkea. Salaa katkaisin yhden noista hiukan nuutuneista kukinnoista. Kuivatan sen tässä päiväkirjani välissä muistona niistä ajoista, jolloin kaikki ei ollut muutoksessa.”


Elokuun 30. päivänä
”Tänään iltapäivällä olimme sopineet menevämme Flemingeille sunnuntaipäivälliselle. Isoäiti ei jaksanut lähteä, vaikka häntä aivan erityisesti pyydettiin, joten me päätimme säästää ajurin hinnan ja kävellä hakemaan Rosea, Ruthia ja Maryä.

Olimme päässeet tuskin korttelin päähän, kun kulman ympäri kääntyessämme olimme törmätä johonkuhun. Se oli Jerry.

Näin jälkikäteen ajateltuna meidän täytyi olla kuin mistäkin kiusallisesta täydellistä perhettä esittävästä idyllistä. Duncan talutti Stuartia, joka osoitteli isälleen näkemiään jännittäviä asioita ja puhui lakkaamatta. Minä työnsin vaunuissa Archieta, joka lähetteli lentosuukkoja eri ilmansuuntiin, ja pelkäänpä, ettei pukuni armelias poimutus kykene enää kätkemään sitä tosiasiaa, että vaunuja tullaan tarvitsemaan myös tämän jälkeen.

Jerry puolestaan oli liikkeellä yksin.

Muutaman silmänräpäyksen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen tervehdimme, mutta Duncan ja Jerry eivät kätelleet. Poskiani poltti kun mietin, millainen se puhelu oli ollut, jonka Duncan oli Jerrylle muutamia vuosia sitten soittanut.

-Vierailulla? Jerry sanoi huolettomasti.

-Sisareni ja kasvattityttömme aloittavat huomenna Tiedon kunnailla, minä sanoin. Olen alkanut käyttää Ruthista tuota nimitystä puolituttujen seurassa, silloin pääsen vähemmällä selittämisellä. -Mitä sinulle kuuluu?

-Ei ihmeempiä. Jerry kohautti harteitaan.

Silloin Duncan teki jotakin, jota en hänestä olisi koskaan uskonut. Hän nosti Stuartin toiselle käsivarrelleen ja tarttui toisella kädellään Archien vaunujen aisaan.

-Jospa minä menen poikien kanssa tuohon puistikkoon odottelemaan, hän sanoi. -Teillä on varmasti puhuttavaa.

Nykäys Duncanin silmäkulmassa oli niin kevyt, etten ollut varma, näinkö oikein. Ei sillä, että olisin ollut varma mistään muustakaan. Niin kauan kuin Duncan ja Jerry ovat toisensa tunteneet, he ovat olleet enemmän tai vähemmän sotajalalla keskenään. Ja nyt Duncan suorastaan hylkäsi minut Jerryn seuraan — silmää iskien!

Sitten vedin henkeä. Tajusin, mitä Duncan halusi minun tekevän, mihin hän antoi minulle luvan.

-Reippaita lapsia, Jerry sanoi puoleksi itsekseen katsoessaan heidän jälkeensä.

-He ovat oikein onnistuneita, minä myönsin. -Entä sinä?

-Mitä minusta?

Rohkaisin mieleni ja töksäytin:

-Oletko löytänyt ketään Mallyn tilalle?

Jerry mulkaisi minua.

-Mitä luulet?

-Sinä olet lapsellinen, minä sanoin. Kauhistuin itsekin suoruuttani, mutta jos Duncan oli sitä mieltä, että voisin tehdä tämän, minun ei tarvinnut pelätä. Mallyn kirjeiden perusteella tiedän, että hän on yksin. -Pidätkö sinä hänestä?

-Kiinnostaako se sinua. Jerry katseli taas puiston suuntaan.

-Jos pidät, miksi et toimi kuten mies? Tiedän, että hän on suffragetti, ja tiedän, mitä vanhempasi siitä asiasta ajattelevat. Mutta eihän heidän ajatuksillaan ole merkitystä. Emme me ole enää koululaisia vaan aikuisia ihmisiä. Sillä on väliä, voitko sinä hyväksyä Mallyn arvomaailman — ja kestääkö hän sinua!

-Mitä sinä minusta murehdit, Jerry melkein ärähti.

Tartuin häntä kädestä.

-Murehdin, koska sekä sinä että Mally olette minulle rakkaita. Niin, älä yhtään puista päätäsi. Kuten sanoin silloin aikanaan: sinä olet rakas minulle ja tulet aina olemaan. Rakas ystävä, rakas kuin veli.

-Sepä on lohduttavaa kuulla!

-Jerry, älä ole tuollainen. Ei meistä olisi koskaan voinut tulla mitään, ei sittenkään, vaikkei Duncania olisi ollut. Mally on erilainen, hänen kanssaan sinä tulet onnelliseksi. Ja jos haluat olla ystäväni, minä olen siitä ylpeä.

Jerry piti kättäni ja katsoi minua suoraan silmiin, enkä minä väistänyt hänen katsettaan. Tuntui niin hyvältä tajuta asia ja sanoa se ääneen, ei enää kohteliaisuuttani, kuten aikoinaan kihlauksen purkaessani, vaan todella rehellisesti. Totta kai minä rakastan Jerryä, todella rakastan — mutta en koskaan sillä tavalla kuin rakastan Duncania.

-Onko hän hyvä sinulle? Jerry kysyi ja viittasi päällään puistikon suuntaan.

Minä nyökkäsin.

-Näkemiin, Betty, Jerry sanoi yhtäkkiä ja irrotti kätensä. -Pidetään joskus yhteyttä.

Nyökkäsin taas. Näin hänen menevän kadun yli ja pujahtavan sivukujalle. Ehkä olen liian toiveikas, mutta sitä kautta pääsee kohti vanhaa kaupunkia, jossa Mally asuu.

Kun menin puistoon, Duncan istui penkillä Archie polvellaan ja Stuart vieressään ja koetti houkutella oravaa hakemaan leivänmuruja kädeltään. Pysähdyin vähän matkan päähän. Katsoin heitä, kaikkia minun rakkaita poikiani, ja laskin vaistomaisesti käteni sydämeni alle. Millä olen oikein ansainnut kaiken tämän?

-No, Duncan sanoi lempeästi, kun istuin penkille Stuartin toiselle puolen. -Onko taulu nyt puhdas?

Hämmennyin hetkeksi, sitten ymmärsin.

-Kyllä, minä sanoin ja rutistin Stuartin kainalooni. -Taulu on nyt puhdas.”


Kotona syyskuun 2. päivänä
”On omituista olla kotona ilman Ruthia. Vaikka tiedän, että nyt hän on kanssamme samassa maassa, että posti kulkee nopeasti, että voimme tarvittaessa soittaa puhelimella toisillemme ja että tapaamme taas joululomalla, sydämeeni koskee joka kerta, kun näen hänen huoneensa suljetun oven.

Ystävä istuu naukumassa oven takana, mutta rouva Wallace ilmoitti, että kissalla ei ole huoneeseen asiaa likaamaan tuuletettuja vuodevaatteita. Niinpä Ystävä on löytänyt tiensä eteisen komeroon, jonka oven se osaa avata hyppäämällä kahvaa vasten, ja tehnyt pesän Ruthin vanhan villatakin päälle. Enkä minä ole mennyt paljastamaan eläinparan turvapaikkaa rouva Wallacelle.

Kun sunnuntaina palasimme päivälliseltä Flemingeiltä ja menimme Ruususen linnaan jättämään hyvästejä, koetimme kaikki olla reippaita. Rose oli pyytänyt rouva Cochranea laittamaan meille vielä teetä, ja vitsailimme ja nauroimme minkä ehdimme.

Mutta sitten kävin katsomassa, miten opiskelijamme ovat uuteen kotiinsa asettuneet. Cochranet ovat järjestäneet tyttöjen huoneeseen toisenkin vuoteen ja suuremman kirjoituspöydän, jonka molemmin puolin on tuoli, niin että Ruth ja Mary mahtuvat lukemaan siinä läksyjään yhtä aikaa.

Maryn puolella pöytää on perhekuva, mutta Ruthin puolella varmaankin tusina erilaista kuvaa meistä ja Koivurannan arjesta, aivan kuin hän tahtoisi niiden monilukuisuudella todistaa, että hänelläkin on perhe ja koti.

Ruth pysähtyi pöydän luo, katsoi kuvia ja sanoi haikeasti:

-Minulla ei ole äidistä valokuvaa. Isästä voin vielä saada sellaisen, mutta en äidistä. Enkä minä enää muista tarkkaan, miltä äiti näytti.

Rutistin hänet syliini ja rukoilin viisautta.

-Ehkä sinun ei tarvitsekaan muistaa, kuiskasin lopulta. -Sillä äitisi tietää kyllä, miltä sinä näytät. Tiedäthän, että hän on aina kanssasi. Erityisesti silloin, kun sinua pelottaa.

Ruth nyökkäsi ja pyyhki silmiään. Totta kai häntä pelottaa uusi koulu — se pelottaa reipasta Maryäkin, näin sen kyllä, ja se pelotti aikanaan minua. Onneksi Rose lupasi saattaa tytöt aamulla Naisopistolle, kuten Rob kauan sitten saattoi minut.

Maanantaiaamuna me heräsimme varhain Charlotte Squarella ehtiäksemme junaan. Niitä hyvästejä olin pelännyt enemmän kuin Ruthista eroamista. Ruthin kanssa me näemme jouluna — mutta minusta tuntuu, etten enää näe Isoäitiä.

Hän taisi ajatella samoin, koska syleili minua niin kauan, että Stuart alkoi nykiä hameenhelmaani: hänkin tahtoi saada suukkonsa Isoäidiltä, joka on hurmannut lapset huomiollaan.

-Jumala sinua siunatkoon, rakas Ylämaan tyttöni, Isoäiti lopulta kuiskasi ja hellitti otteensa. Sitten hän laski kätensä sydämeni alle kuin oman siunauksensa antaen ja sanoi: -Jos se on poika, olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että tekisitte siitä Donaldin? Hän olisi sen ansainnut.

Miten minulla voisi olla jotakin sitä vastaan! Donald Brodie on ollut hyvä mies, eikä ollut hänen syynsä, että nuori Margaret Begg oli antanut sydämensä Alan Vernonille, jota ei koskaan saanut.

Junamatkalla olimme kaikki väsyneitä. Archie nukkui, Stuart kiukutteli. Minä taisin olla itkuinen. Duncan kesti meitä kärsivällisesti.”


Syyskuun 10. päivänä
”Sain tänään kirjeen Mallyltä. Revin kuoren auki niin että se meni melkein suikaleiksi, sillä olin uteliaisuuteen kuolemaisillani.

Ja uteliaisuus tappoi kissankin: sain nenälleni komeasti.

Kyllä, Jerry oli tuona sunnuntaipäivänä mennyt Mallyn luo ’puhumaan asiat selviksi’, kuten hän oli sanonut.

Madeleine oli lähettänyt hänet tiehensä.

’Betty kulta, minä tiedän, että tarkoitit hyvää’, hän kirjoitti. ’Oli aika, jolloin kuvittelin voivani jakaa elämäni Jerryn kanssa. Mutta nyt olemme olleet erossa niin kauan, että tiedän sen mahdottomaksi. Hän on hyvä, konservatiivinen poika, joka tarvitsee yhtä konservatiivisen vaimon — se on yksi syy. Mutta Betty, voisitko sinä kuvitella naivasi miehen, jolle olisit sittenkin aina vain toinen palkinto, ja eläväsi sen jälkeen itsesi kanssa?’

Istuin tuijottamassa kirjettä niin kauan, että rouva Wallace kysyi huolissaan, sainko huonoja uutisia. Mitä olisin voinut vastata? Minä olen ’sekaantunut muiden ihmisten elämään’ useimmiten hyvällä menestyksellä, mutta onko sittenkin asioita, joita en pysty puhumalla muuttamaan? Olinko nyt pelannut korttini varomattomasti, kuten Duncan oli varoittanut?

Kun vihdoin sain ajatukseni järjestykseen, huokasin syvään helpotuksesta. Mally on ylpeä, ja ymmärrän hänen ajatuksenkulkunsa. Mutta lopultakin olen varma, että hän on väärässä.

Tajusipa Jerry sitä itse tai ei, minä olen sittenkin hänelle vain nuoruuden haave — ainoa asia, jota hän ei ponnistuksistaan huolimatta ole saanut hyvin järjestettyyn elämäänsä, ja joka siksi hiertää kuin kivi kengässä. Uskoi Mally sitä tai ei, tapaamisemme jälkeen Jerry käsittää varmasti itsekin, että lopulta minä olen ’toinen palkinto’ ja Mally ensimmäinen.”

2 kommenttia:

  1. No kääk! Mutta kuinka nyt enää Jerry uskaltaan mitään mennä Mallylle puhumaan.... Höh.

    Ja vähänkö jännittävää mitä Ruthille ja Alistairille käy o.O

    VastaaPoista
  2. Minun ymmärtääkseni Mallyn tarkoitus nimenomaan oli, ettei tartte enää tulla ainakaan tästä asiasta puhumaan. :)

    VastaaPoista