maanantai 5. toukokuuta 2014

68. luku: Järjestelyjä

 
-Hyvin ystävällistä, että olette tarjonneet rouva Smith paralle työtä, sanoi rouva Keir hurskaasti suutarinliikkeen portailla ja taputti Bettyä käsivarrelle. Sitten hän madalsi ääntään ja kysyi pahansuovasti: -Toivottavasti se ei ole vaikuttanut kirjakaupan myyntiin.

Betty asetteli huolellisesti ostoskoriinsa paketin, jossa olivat Stuartin uudet kengät, jotta sai aikaa hillitä itsensä. Sitten hän nosti katseensa ja hymyili aurinkoisesti.

-Itse asiassa se on vaikuttanut, hän sanoi, antoi rouva Keirin ilmeen muuttua ihastuneen uteliaaksi ja antoi armoniskunsa: -Parantavasti.

Edinburghista palattuaan Betty ja Duncan olivat puhuneet pitkään siitä, miten kaupan asiat nyt järjestettäisiin. Toki syksyn tultua ja turistien lähdettyä valokuvaustöitä oli vähemmän kuin kesällä, mutta kuitenkin yhä niin runsaasti, että yhden miehen oli mahdotonta suoriutua sekä niistä että kaupanhoidosta.

Betty oli ehdottanut, että hän koettaisi palvella kaupassa, mutta sen Duncan oli kieltänyt ehdottomasti, ja salaa Betty oli asiasta helpottunut. Hän oli huono laskemaan päässä ja tiesi, ettei jaksaisi nyt seistä koko päivää tiskin takana — minkä lisäksi hän koetti kirjoittaa niin paljon kuin suinkin, koska vuodenvaihteen jälkeen siihen ei taas olisi aikaa eikä voimia.

Niin he olivat päätyneet siihen, että Duncan kävi kysymässä Mary Smithiä koko talvikaudeksi kauppaan työhön. Tämän palkka nieli tietysti osan niistä lisätuloista, joita järjestely toi, mutta kuten Betty oli rouva Keirille todennut: Mary vaikutti parantavasti kaupan myyntiin.

Kukaan ei oikein tiennyt, miten hän sen teki. Ensiksi asiakkaat pelästyivät nähdessään murhatun konstaapeli Smithin lesken ja tämän murhaajan äidin seisomassa tiskin takana. Eikä Maryä edelleenkään voinut sanoa suorastaan aurinkoiseksi ja säkenöiväksi.

Mutta viikkojen kuluessa jotakin tapahtui. Asiakkaita alkoi tulla lisää — sellaisiakin, joita ei kirjakaupassa ollut aiemmin näkynyt. Mary ei koskaan tyrkyttänyt, mutta jollakin tavalla hän sai ihmiset tajuamaan, mitä nämä tarvitsivat.

Pienet koululaiset, jotka aikoivat ostaa hauskan halvan lehden käyttääkseen loput taskurahansa makeisiin, lähtivätkin kotiin hyvän lastenkirjan kanssa. Uupuneet perheenäidit, jotka tulivat nopeasti hakemaan uutta tilikirjaa täyttyneen tilalle, huomasivat ostaneensa myös jonkin naistenlehden, josta oli heille iloa, virkistystä ja apua. Känsäkouraiset lammasfarmarit, jotka eivät elämässään olleet nähneet tarpeelliseksi lukea muuta kuin sanomalehden otsikoita ja rukouskirjaa, löysivät itsensä kirjakaupasta selaamasta maatalousalan oppaita.

Sinä päivänä, jolloin Mary lounaspöydässä kertoi kuin ohimennen myyneensä Callum Macaulaylle sanomalehden tilauksen, Bettyn haarukasta putosi lihapala takaisin lautaselle.

-Mitä sinä sanoit? hän puuskahti.

Kuului helähdys, jonka alkuperää Betty ihmetteli, ennen kuin tajusi Maryn nauraneen.

-Niin, minä tiedän, että hän on käynyt monta vuotta kaupassa lukemassa lehdet ilmaiseksi. Minusta se oli törkeää ja päätin, että hän joutaa maksaa tilauksensa kuten me muutkin.

-Hyvä tavaton, Mary Grier, sanoi rouva Wallace ihastuneena. -Sinä totisesti olet vielä se sama tyttö, joka sai minut ostamaan kaksikymmentä vuotta sitten Armstrongilta niin hullun asian kuin höyrytyskattilan — minä käytän sitä vieläkin.

-Itse asiassa minä yritin saada teidät ostamaan sen suuremman mallin, Mary huomautti, ja hymynkare leikki hänen suupielessään saaden hänet näyttämään yhtäkkiä nuorelta ja viehättävältä.

Ruthin poissaolo vaikutti myös siihen, että Bettyllä oli vähemmän kirjoitusaikaa kuin ennen. Hän pystyi kyllä taas kirjoittamaan itse, vaikka pyörrytys toisinaan häiritsikin työtä. Mutta jos Stuart oli aikoinaan tyytynyt leikkimään kiltisti rouva Wallacen helmoissa tai äidin työhuoneessa tämän kirjoittaessa, Archiesta oli tällaista turha toivoa.

Poika oli niin vilkas ja eläväinen, että rouva Wallacella olisi pitänyt olla silmät selässäkin, jotta hän olisi voinut hoitaa sekä talouden että lapset, ja yläkerrassa  Betty ei uskaltanut päästää Archieta hetkeksikään näkyvistään, jottei tämä olisi kierinyt portaita alas.Jennie koetti vahtia poikia vapaahetkinään, mutta hänellä oli niitä vähän ja välillä hyvin omituisiin aikoihin.

Bettyn oli siis tehtävä oma työnsä joko päivisin olohuoneen nojatuolissa ilman minkäänlaista keskittymisrauhaa, kun hän joutui koko ajan sivusilmällä seuraamaan Archien tekemisiä, tai sitten iltaisin, kun Duncan oli palannut kotiin. Hän istui yksin pienessä työhuoneessa, jonka hämäryyteen pöytälamppu puhkaisi lämpimän aukon, ja koetti epätoivoisesti saada eteenpäin keksittyä tarinaa, vaikka tiesi, että alakerrassa häntä olisi odottanut oikea, elävä perhe.

Sitten Betty eräänä syyspäivänä havahtui säikähtäen olohuoneen nojatuolin syvyyksistä outoon rauhaan ja hiljaisuuteen. Hän nousi niin nopeasti kuin kykeni ja riensi etsimään lapsia vuorenvarmana siitä, että Archie oli hukkunut kylpyammeeseen tai viiltänyt itseään keittiöveitsellä.

Hän löysi pojat yläkerran rappusilta. Veljekset istuivat mukavasti vierekkäin samalla portaalla, heidän sylissään oli auki Peter Pan, ja Stuart luki Archielle. Pikkuveli kuunteli keskittyneesti ja täysin hiljaa.

-Ei hän lue, Duncan sanoi illalla Bettyn kerrottua asiasta. -Hän rakastaa sitä tarinaa ja osaa sen ulkoa. Eikä Archie kuunnellut, hän on liian pieni!

-Stu luki ja Arch kuunteli, Betty intti. -Luuletko sinä, etten minä ymmärrä eroa? Stuartin sormi liikkui rivillä ja hän luki sanasta sanaan kaiken niin kuin se oli kirjoitettu — vähän takellellen, niin ettei se tullut ulkomuistista!

-Stu, tule tänne, Duncan huusi keittiöön ja otti korista sanomalehden. -Katso nyt, Sappho, niin minä näytän sinulle, että kolmi- ja puolivuotias ei voi osata lukea.

Stuart tuli, Duncan nosti hänet polvelleen ja näytti hänelle sanomalehden pääkirjoitusta.

-Tiedätkö sinä, mitä tuossa sanotaan? hän kysyi.

Stuart tuijotti tekstiä keskittyneesti niin kauan, että Duncan katsoi Bettyyn ja kohotti kulmakarvojaan tietäväisesti. Sitten poika avasi suunsa ja sanoi hitaasti ja harkiten:

-Työttömyystilanne v…vaatii nyt ankar… ankaria toimenpiteitä.

-Mitä sinä sanoit? Duncan melkein ravisteli Stuartia. -Mitä sinä sanoit?

-Meidän on huo-leh-dittava siitä, että hätäaputöitä rrrrriittää… Stuart jatkoi selvästi hiukan epävarmana siitä, tekikö hän jotakin väärin.

-Osaatko sinä lukea, Stuart? Betty kysyi lempeästi. -Miten se on mahdollista?

Eihän Stuart siihen osannut vastata. Mutta tajutessaan, että äiti ja isä olivat ihastuksissaan, poika sieppasi lehden ja tankkasi hitaasti läpi koko pääkirjoituksen viimeisen kappaleen vaikeine sanoineen.

-Minä opin lukemaan, kun olin neljän, Duncan tunnusti. -Luin isoäidille ääneen kuolinilmoituksia. Ja minua pidettiin kuulemma ihmelapsena.

-Olit jo neljän? Stuartin lahjakkuuden täytyy tulla sitten minun puoleltani, Betty ilmoitti teennäisen vaatimattomasti. -Minä tiedän, että Ruth opetti hänelle kesällä kirjaimia, mutta mieleenikään ei tullut, että hän osaisi yhdistää ne!

Kuullessaan asiasta seuraavana päivänä rouva Wallace mutisi jotakin liiasta viisaudesta, joka koituisi vielä pojan turmioksi, ja ettei hänellä ollut milloinkaan ollut aikaa tuhlattavaksi lukemiseen.

Mutta se ei estänyt häntä istuttamasta aamupäivisin Stuartia ja Archieta keittiön pöydän ääreen jonkin lastenkirjan kanssa. Stuart luki, pyysi välillä rouva Wallacelta apua vaikeimpien sanojen kanssa, mutta jatkoi taas sinnikkäästi. Archie istui hänen vieressään rutistaen rakkainta leluaan, teddykarhua, jonka Duncan oli tuonut aikoinaan Amerikasta, ja todella kuunteli silmät suurina, isonveljen äänestä lumoutuneena. Ja niin kuunteli myös rouva Wallace samalla kun laittoi ruokaa, silitti pyykkiä, tiskasi ja säilöi.

-Eivät ne ole ollenkaan hulluja tarinoita, rouva Wallace ahdistui tunnustamaan Bettylle eräänä iltapäivänä, kun tämä oli tullut alas lounaalle onnellisena niistä hetkistä, jotka sai nykyään kirjoittaa rauhassa. -Turhuutta tietysti, mutta ainakin pojat pysyvät poissa pahanteosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti