tiistai 6. toukokuuta 2014

69. luku: Ilon ja surun marraskuu

 
-Varsin huomaavaista pojalta, että hän kertoo etukäteen tulevansa lomalle, sanoi Thomas Stewart sarkastisesti ja keinutti riemusta hihkuvaa Archieta jalkateränsä päällä. -Sitä ei ole viime vuosina liian usein tapahtunut.

-Sinun ei kannattaisi olla aivan noin hapan, kun ottaa huomioon, miten itse olet Davyn tekemisiin suhtautunut, hänen vaimonsa sanoi lempeästi. -Minä olen onnellinen hänen puolestaan, kaikesta huolimatta.

-Kunpa he tulisivat tänne, Betty huokasi. -Minä en ole nähnyt Miriamia sen jälkeen, kun hän oli meillä kesän, hehän olivat vielä Lontoossa kun kävimme Edinburghissa. Tahtoisin niin mieluusti onnitella häntä kasvotusten!

-Loppusyksystä kaikkien täysipäisten ihmisten pitäisi pysyä kotonaan eikä matkustella sinne tänne, hänen isänsä mutisi yrittäen yhä näyttää moittivalta, mutta epäonnistuen melko surkeasti.

Betty katsoi äitiinsä ja he hymyilivät toisilleen. Isä oli aivan yhtä innoissaan kuin hekin.

David oli saanut lomansa marraskuun alkuun, ja hänen vanhempansa yöpyivät Koivurannassa matkustaakseen aamun varhaisimmalla junalla Edinburghiin, jossa kihlaus oli määrä julkistaa. Mitään suuria juhlia ei pidettäisi, koska Miriam oli yhä vielä toipilas leikkauksen jäljiltä. Hänen oli annettu palata Lontoosta kotiin vasta pari viikkoa aiemmin.

-Ja tuskin Somervillet tätä pahemmin tahtoisivat juhlia muutenkaan, tuomari Stewart jatkoi mutinaansa.

-Mistäpä sen tietää, Duncan sanoi hymyillen. -Jos Miriamilla on hyvä syy pyrkiä kohti terveyttä…

-Ei kihlasormuskaan sentään ihmeitä tee.

-Kyllä se voi tehdä, hänen vävynsä sanoi ja katsoi vaimoonsa tavalla, joka sai Cathy-rouvan pyyhkäisemään silmäkulmaansa.

Kolme päivää myöhemmin Betty nosti Stuartin syliinsä keittiön pöydän ääressä ja levitti lehden hänen eteensä.

-Sanopa, mitä tuossa on, hän sanoi ja näytti sormellaan kehyksissä olevaa lyhyttä tekstiä Perheuutisia-palstalla.

Stuart tuijotti hetken kirjaimia, sitten hän luki:

-Kihlauk-sensa ovat jul-jul-julkaisseet neiti Miriam S-S-S-Somerville Edin-burghista ja vän-rik-ki David Stewart ku-nin-kaallisen Cameron-rrrrrykmentin Ylä-maan pat-pat-pat…

-Pataljoonasta, auttoi Betty. -Tiedätkö sinä, kenestä siinä puhutaan?

Stuart rypisti kulmiaan ja tuijotti tekstiä. Sitten hänen ilmeensä kirkastui.

-Davy-enosta?

-Davy-enosta ja Mi-tädistä. Betty suuteli pojan punaista tukkaa. -He menevät naimisiin.

-Tuleeko he tänne? Stuart kysyi toiveikkaana.

-Tulevatko, Betty korjasi lempeästi. Hän oli päättänyt, että paksua ylämaalaismurretta puhuva Stuart oppisi myös kirjakielen pienestä pitäen. -Pelkäänpä, rakkaani, että eivät tule. Tiedäthän, että Davy-enon työ on kaukana, kaukana meren takana. Ja hän vie Mi-tädinkin sinne sitten, kun häät on pidetty.

-Emmekö me voi mennä heille kylään? Stuart kysyi. Hän oli jo niin iso, että sai mennä yksin ulos portista ja sisään Alice-tädin portista, jos kertoi äidille ja tämä soitti Alice-tädille, joka tuli portaille vastaan. Ei meren taakse meneminen voinut olla paljon sen vaikeampaa. Mutta äiti vain rutisti häntä lujasti eikä sanonut mitään.

Palatessaan Edinburghista Bettyn vanhemmilla oli tuomisinaan pitkä kirje onnelliselta kihlaparilta ja valokuvia.

-Tätäkö he aikovat jakaa Miriamin suvulle? Duncan kysyi huvittuneena.

-Oletettavasti eivät, tuomari Stewart hymähti. -Davy puhui erikseen ”julkisesta” kuvasta ja ”Bettyn kuvasta”. Me saimme sen julkisen — Davy tietää, että sen on kestettävä lipaston päällä koko Glen Longin tutkivat silmät!

Betty ei voinut olla nauramatta verratessaan ”julkista kuvaa” ja ”Bettyn kuvaa”. Edellinen oli juuri sellainen kuin pitikin: Miriam oli istutettu topattuun tuoliin parhaassa puvussaan, ja Davy seisoi hänen vieressään ryhdikkäänä komeassa paraatiunivormussaan. He pitivät kyllä toisiaan kädestä, mutta tuijottivat suoraan kameraan totisina ja arvokkaina. Sitä kuvaa vastaan ei edes rouva Knoxilla voisi olla mitään huomauttamista.

”Bettyn kuvassa” David oli nostanut Miriamin käsivarsilleen — hyvin hellästi, hyvin varovasti tämän selkää tukien — ja suuteli häntä.

-Se poika on aina yhtä mahdoton, Tom Stewart mutisi. Mutta hänen äänestään kuului sellainen huonosti peitetty ylpeys, että Cathy-rouva ja Betty vilkaisivat jälleen toisiinsa hymyillen.

-Isä puhui Davyn kanssa ensimmäisenä iltana monta tuntia kahden, äiti paljasti Bettylle myöhemmin. -En ole kysynyt, mistä he puhuivat, enkä kysy. Mutta minä luulen, että Tom on antanut hänelle anteeksi sekä liittymisen armeijaan että kaikki romanttiset seikkailut — ja Davy isälleen tämän käytöksen.

-Asiaa on tainnut auttaa Davyn nopea yleneminen ja Somervillejen yhteiskunnallinen asema, Betty tokaisi nenäkkäästi.

Äiti puisti päätään.

-Älä tuomitse isääsi niin ankarasti. Hän tarkoittaa vain teidän kaikkien parasta. Eikä hänkään nuorena aina niin järkevä ollut!

-Missä kohdin ei? Betty tokaisi. Hän ei koskaan ollut kuullut kerrottavan mistään isänsä hurjasteluista.

Mutta äiti vain hymyili.

-Sitä sinun ei tarvitse tietää. Sanonpa vain, että kauan sitten minun pieni laukkuni oli jo pakattu valmiiksi Gretna Greenin matkaa varten.

-Äiti! Betty puuskahti. -Aioitteko te karata vihille?

-Sitä emme onneksi tehneet. Vaikka se olisi ehkä ollut hauskaa. Cathy Stewart tuntui katsovan jonnekin kauas, menneeseen aikaan, jolloin hän oli ollut nuori ja tavoiteltu Cathleen Clarke. -No, mutta tämä vain sinun tiedoksesi. Älä mene laittamaan Davyn päähän mitään hulluja ajatuksia. Meidät vihittiin lopulta minun kotonani aivan säädyllisesti, ja hyvä niin.

Betty ei ajatellut niinkään Davyä kuin Ruthia, ja huokasi vähän itsekseen.

Kihlausuutinen herätti vilkasta keskustelua Fort Williamissa, olihan Miriamista tullut vierailullaan kaikkien lemmikki, ja Davy tunnettiin jo ennestään. Betty joutui kirjoittamaan Miriamille ja pyytämään käyttöönsä ”julkisen” kihlakuvan, sillä kaikki halusivat nähdä kihlaparin, eikä hän voinut kuvitella esittelevänsä pastori Morrisonille tai naisyhdistyksen rouville tuota julkeaa suutelukuvaa.

-Toivottavasti he eivät joudu katumaan, rouva Keir sanoi ja tuijotti ahnaasti Miriamin tyylikästä pukua ja koruja, jotka epäilemättä olivat aidot. -Heidät varmaan vihitään hyvin pian?

-Ei heillä ole mitään kiirettä, Betty sanoi.

Rouva Keir rykäisi hämmentyneenä.

-Tarkoitin… Ajattelin… Sotilaan ammatti on vaarallinen!

-Mehän elämme rauhassa, Betty muistutti, mutta äkkiä häntä vavisutti kuin huoneessa olisi ollut hyvin kylmä. Hän vilkaisi ulko-ovelle nähdäkseen, oliko Stuart jättänyt sen auki mennessään ulos leikkimään, mutta ovi oli tiiviisti suljettu. Ehkä joku vain kulki hänen hautansa yli, kuten Effie olisi sanonut.

Myöhemmin Betty ajatteli, että se marraskuu oli kuin läpileikkaus ihmisen elämästä. Suurimmasta riemusta heidät heitettiin suurimpaan suruun.

Puhelu tuli pimeänä, lauhana iltapäivänä. Betty kuuli soittokellon kilinän olohuoneeseen, mutta häntä ei haettu puhelimeen, joten se oli varmaan jotakin kauppaan liittyvää.

Vähän ajan kuluttua takahuoneen ovi avautui ja Duncan tuli sisään. Hänellä ei ollut sinä päivänä kuvauksia, joten Mary Smithillä oli vapaapäivä.

-Mitä nyt? Betty kysyi ja nosti katseensa kirjoitusvihostaan. -Kuka se oli?

Duncan seisoi hetken kynnyksellä kuin epäröiden, miten kertoisi uutisen. Sitten hän sanoi:

-Rosie soitti.

-Rosie? Miksi et pyytänyt minua puhelimeen! Betty huudahti moittien. Sitten hän tajusi. -Ei…

Duncan tuli Bettyn luo, kyykistyi ja tarttui tämän käsiin.

-Betty, rouva Brodie nukkui pois tänään aamupäivällä.

-Isoäiti? Betty kuiskasi, ja kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä.

-Se kävi aivan rauhallisesti. Hänen sydämensähän on ollut pitkään heikko, ja Rosie sanoi, että se vain lakkasi lyömästä. Hän liukui pois kuin unessa. Sappho, rakkaani, älä itke noin, se ei tee sinulle hyvää!

-Mitä nyt? Rouva Wallace oli ilmestynyt ovelle kuullessaan Bettyn parahduksen. -Soitanko minä lääkärin? Vastausta odottamatta hän pyörähti kannoillaan ja kiiruhti puhelimeen.

Fergus MacDonald oli potilaskäynnillä, mutta vähän ajan kuluttua eteisestä kuuluva kolina kertoi Isabel Ruskinin saapuneen.

-En minä tahdo vuoteeseen, Betty sanoi lujasti, kun kätilö oli selviytynyt sisälle vain kerran mattoon kompastuen. -En minä ole sairas. Enkö minä saa surra, jos haluan!

-Ei kukaan kiellä teitä suremasta, sisar Ruskin sanoi lempeästi. -Mutta lepo…

-Antakaa tuo kirjekuori, Betty komensi ja osoitti takanreunuksella olevaa paksua kuorta. -Sen minä tarvitsen, enkä lepoa.

Duncan oli kuljettanut kameransa mukanaan alkusyksyn Edinburghin-matkalla, ja kuoressa oli lukuisia valokuvia niin kaupungista kuin siellä asuvista rakkaista ihmisistä. Koska Duncan otti mieluummin tilanne- kuin poseerauskuvia ja osasi tehdä sen lähes salaa, ihmiset olivat niin luontevia, että heidän äänensäkin saattoi melkein kuulla.

Betty selasi nopeasti pinkasta esiin yhden kuvan ja näytti sitä Isabel Ruskinille. Isoäiti istui siinä lepotuolissaan huopa polvillaan ja piti kädestä Bettyä, joka istui pienen pöydän toisella puolella. He olivat niin syventyneet keskusteluun, ettei Betty todellakaan tiennyt, missä välissä Duncan oli edes tullut kameran kanssa huoneeseen. He olivat varmaankin puhuneet jostakin täysin arkisesta, mutta Isoäiti hymyili.

-Hän oli siis teidän isoäitinne? sisar Ruskin varmisti.

Betty puisti päätään.

-Koulutoverini isoäiti. Mutta kun Rosie vei minut tapaamaan häntä ensimmäisen kerran, hän sanoi, että saan kutsua häntä Isoäidiksi, koska omat isovanhempani olivat kuolleet. Ja hän piti minusta huolta… hän oli aina paikalla kun häntä tarvittiin! Betty pyyhki kyyneleitään. -Eikä häntä enää ole!

Kätilö puristi lempeästi Bettyn rannetta.

-Elämän kiertokulku on sellaista, hän sanoi. -”Tuuli käy hänen ylitseen, eikä häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.”

Betty ajatteli suurta, komeaa taloa Charlotte Squarella. Hän ajatteli kodikkaita iltoja keittiössä, jolloin Isoäiti oli istunut puulaatikolla kuin pikkutyttö hänen ja Annien tai Jennien auttaessa Peggyä leipomuksissa.

Hän ajatteli niitä uskoutumisen hetkiä kirjaston takan ääressä, jolloin Isoäiti oli viisaasti ja ohjeitaan tyrkyttämättä opastanut häntä ja Rosieta eteenpäin elämän tiellä. Hän ajatteli kihlajaisiaan Jerryn kanssa, jolloin Isoäiti oli yrittänyt avata hänen silmiään. Ja hän ajatteli niitä viisaita sanoja, joilla Isoäiti oli lopulta kehottanut häntä rohkaisemaan Duncania kosimaan — vielä kerran.

-Minä en pääse edes hautajaisiin, hän mutisi. -Rose saa viedä Maryn ja Ruthin sinne. Ellemme olisi juuri syksyllä käyneet Edinburghissa, meillä voisi olla varaa, mutta…

-No mutta rakas rouva Fleming, Isabel Ruskin sanoi, -kai te sentään mieluummin tapasitte hänet vielä elossa kuin arkussa?

-Niin, niin tietysti… Olenpa minä typerä… Betty silitti kuvaa kuin olisi vielä kerran silittänyt Isoäidin ryppyistä poskea. -Voitteko te soittaa minun puolestani lennättimeen? Lähetän surunvalittelusähkeen.

3 kommenttia:

  1. Täytyy tunnustaa, että ihan kuivina eivät silmäni tällä toisella lukukerralla säilyneet. :( Ja hui, miten karmaiseva tuo Bettyn kylmien väreiden tunteminen olikaan! Siis nyt kun tietää jo aika annoksen seuraavan osan antia.

    VastaaPoista
  2. Kyllä kai arvasit jo ensimmäisellä lukukerralla, mihin tällä viitataan? :)

    VastaaPoista