keskiviikko 7. toukokuuta 2014

70. luku: Isoäiti vielä kerran

 
Joulukuun 2. päivänä
”Rosie soitti tänään ja kertoi kaiken Isoäidin hautajaisista. Välillä olimme pitkään vain hiljaa ja itkimme kumpikin langan eri päissä.

-Taivaassa ei mennä naimisiin, Rosie sanoi, -mutta uskotko sinä, Bet, että hän on nyt tavannut Alanin, eikä isoisälläni ole mitään sitä vastaan?

-Uskon, minä vastasin, vaikka en koskaan tohtisikaan esittää Napierin tai pastori Morrisonin kuullen noin kerettiläistä raamatuntulkintaa.

-Perunkirjoitus on ensi viikolla, Rosie sanoi sitten arkisesti. -Tiedän, että hän on jättänyt jotakin sinulle.

Suorastaan pelästyin.

-Minulle?

-Hän mainitsi siitä muutama viikko sitten — hän teki silloin uuden testamentin. Enempää en tiedä, mutta asianajaja ottaa varmaan yhteyttä.

Melkein toivon, ettei Rosie olisi sanonut tuota. Ainoa maallinen asia, jonka Isoäidin muistoksi haluaisin, on Charlie-prinssin kuva, ja sitä en ilkeä pyytää. Mutta ei sekään, ei mikään, voi koskaan korvata Isoäitiä.”


Joulukuun 8. päivänä
”Alice istui meillä tänään koko iltapäivän. Sain vihdoinkin kuulla heidän hääsuunnitelmistaan — ja ne vasta olivatkin suunnitelmia.

-Ei suuria vihkiäisiä eikä minkäänlaista vastaanottoa, hän sanoi lujasti. -Pastori Morrison on luvannut tulla minun luokseni loppiaisena vihkimään meidät. Tuletteko te Duncanin ja lasten kanssa todistamaan?

-Totta kai, sanoin hämmentyneenä, -mutta eikö ole ketään muuta…

-Voisin tietysti pyytää sisäkköä ja hovimestaria, Alice sanoi virnistäen.

-Allie!

-Meidän kihlauksestamme syntyi sellainen hälinä, että haluamme hoitaa kaiken niin hiljaisesti kuin suinkin.

-Sinäkö haluat — vai Fergus? en voinut olla kiusoittelematta.

Alice nauroi nyt ääneen.

-Minä. Tämän asian suhteen Fergus antoi minulle vapaat kädet. Pelkäänpä, että jos hän saisi päättää, meidät vihittäisiin kaupungintalolla ja asiasta olisi ilmoitus lehden etusivulla.

-Totta kai me tulemme, sanoin lämpimästi. -Se on kunnia.

-Ja voisiko Duncan tuoda kameran? Uskallan pyytää sitä toivoen, ettei Fergus halua painattaa kuvaa lehteen. Alice näytti äkkiä melkein ujolta.

Itkeskelin vähän itsekseni, kun hän oli mennyt. Olen niin onnellinen sekä hänen että Fergusin puolesta, että en osaa pukea sitä sanoiksi. Kun tällaista tapahtuu, maailmalla on vielä toivoa!”


Joulukuun 14. päivänä
”Järjestelin tänään työhuonettani. Olen saanut muutaman isomman kirjoitustyön valmiiksi ja päätin, etten enää aloita mitään uutta — joulu on tulossa, ja sitten onkin jo aika rauhoittua valmistautumaan vauvan syntymään. (Tämä ei tarkoita sitä, etten kuljettaisi pientä muistikirjaani esiliinantaskussa — ajatella voin silloinkin, kun en ehdi kirjoittaa!)

Komerossa on pahvilaatikko, johon pakkaan päiväkirjani sitä mukaa kuin ne täyttyvät. Aioin olla avaamatta sitä, mutta kiusaus kävi ylivoimaiseksi, ja pelkäänpä käyttäneeni monta arvokasta hetkeä lukien vanhoja merkintöjäni, jotka saivat minut enimmäkseen punastumaan häpeästä. Miten lapsellinen ihminen on voinut olla!

Toki välillä pyyhin myös silmäkulmaani ja nauroin. En ole edes muistanut kaikkia hauskoja asioita, jotka noilta sivuilta hyppäsivät elävinä eteeni. Miten minä esitin palvelijatarta Isoäidin kutsuilla, kun Peggy oli kipeänä, ja jätin vahingossa paistin raa’aksi — miten kiivaita keskusteluja kävimme totisista asioista serkkujen parissa — miten viattomasti mainitsen olleeni milloin missäkin Duncanin tai Jerryn kanssa, lainkaan käsittämättä, että heidän toiveensa minun suhteeni olivat paljon syvemmät.

Lopulta olin matkannut ajassa taaksepäin siihen jouluun, jolloin tulin kotiin ensimmäisen Edinburghin-syksyni jälkeen. Jouluaattona huvitin sisaruksiani avaamalla lahjat, jotka olin saanut koulutovereiltani, ja seassa oli myös Duncanin antama runokirja, joka herätti suurta hälinää.

Sinä iltana olen kirjoittanut: ’Olisi hauska tietää, mitä olen kymmenen vuoden kuluttua. Paimennanko lapsilaumaa? Ja kuinka kuuluu nimeni? Mielenkiintoista.’

Voi sinua, seitsentoistavuotias! Olisitko arvannut, että kymmenen vuotta myöhemmin olet taas Ylämaalla, sen miehen vaimona joka sinut lahjallaan hämmensi, hänen lastensa äitinä? Ei, et sinä olisi. Et osannut katsoa niin kauas, et osannut edes haaveilla sellaisesta. Edessäsi oli vielä pitkä ja mutkikas tie tähän hetkeen.

Suljin kirjan ja jäin tuijottamaan sen kulunutta kantta. Missä vaiheessa elämääni olen kymmenen vuoden kuluttua? Mitä Luojalla on minulle ja perheelleni varattuna?

Ehkä on parempi, etten tiedä. Jos olisin seitsentoistavuotiaana tiennyt kaikki ne kivikot, jotka joudun kulkemaan, olisin pelästynyt. On siunattu asia, ettemme me osaa ennustaa.”


Joulukuun 17. päivänä
”Olen niin pyörryksissä — henkisesti onneksi, en siis vuoteenomana — etten oikein tiedä mistä alkaisin. Koko elämäni tuntuu mullistuneen.

Eilen Duncan oli kameransa kanssa liikkeellä, kuten joka päivä viime aikoina, sillä valokuvat ovat edelleen hyvin muodikas joululahja. Mary oli siis kaupassa, ja hänellä on tapana tuoda aamuposti sisään jo ennen lounasta.

-Tämä on sinulle, hän sanoi ja ojensi minulle virallisen näköistä kirjettä. -Se vaikuttaa tärkeältä.

Otin kirjeen ihmeissäni vastaan. Se ei ollut yhdeltäkään lehdeltä, joiden kanssa asioin, vaan edinburghilaisesta lakiasiaintoimistosta.

-Oh, tämä liittyy varmaan Isoäidin perunkirjoitukseen, ymmärsin. -Hän on ilmeisesti jättänyt minulle jonkin pienen muiston.

Avasin kuoren ja luin kirjeen läpi. Ja sen jälkeen vain istuin haukkomassa henkeäni.

Pidän itseäni kohtuullisen taitavana kielenkäyttäjänä, eikä minulla yleensä ole vaikeuksia myöskään lukemisen ymmärtämisessä. Mutta nyt en käsittänyt ollenkaan, mitä kirjeessä selvällä, joskin varsin virallisella englannin kielellä luki.

-Mitä se on? kysyi rouva Wallace, joka oli selvästi utelias kuultuaan sanan ’perunkirjoitus’.

-Tässä on joku väärinkäsitys, mutisin ja luin kirjeen uudelleen. En ymmärtänyt sitä vieläkään, joten vääntäydyin pystyyn. -Minun pitää soittaa isälle.

Kuunneltuaan varsin sekavan selostukseni isä sanoi, että hän tulisi käymään.

Ei koskaan ole matka Glen Longista Fort Williamiin kestänyt niin kauan kuin eilen! Olin jo aivan varma, että isä oli lähtenyt matkaan kävellen ja lepäsi joka käänteessä, vaikka kellon mukaan hän saapui meille ennätysajassa.

Isä otti kirjeen, istui ja luki sen rauhassa kahteen kertaan. Minä olin niin malttamaton, että melkein purin kynsiäni. Sillä kokemuksella, mikä hänellä on lakiasioista, pitäisi viestin nyt toki nopeammin selvitä!

Kun isä lopulta kääri kirjeen kokoon, hän nousi ja ilmoitti soittavansa kyseiseen lakiasiaintoimistoon. Jos olisin kyennyt, olisin hyppinyt hermostuksesta. Kiusasiko hän minua tahallaan?

Mutta vihdoin isä tuli puhelimesta, istui sohvalle ja veti minut viereensä.

-Ei tässä ole mitään väärinkäsitystä, hän sanoi lempeästi. -Rouva Brodie on todellakin tahtonut näin.

-Mutta — eihän se ole mahdollista! Eiväthän summat voi olla oikein, onhan hänen pitänyt jättää jotakin myös Rosien äidille!

-Kultaseni, rouva Brodie taisi olla varakkaampi kuin sinä olet osannut kuvitellakaan, isä sanoi. -Hänen lakimiehensä vakuutti, että Rosien äiti on kyllä saanut osansa — ja Charlotte Squaren talo meni Rosielle ja Ianille, se on melkoisen arvokas.

-Mutta… En tahtonut vieläkään ymmärtää. -Tuollainen rahamäärä — ja myös Ruthille!

-Rouva Brodie on halunnut osaltaan auttaa Ruthia elämässä eteenpäin, ja hän teki sen viisaasti. Isä näytti hyväksyvältä. –Säästäväisesti eläen korot riittävät tytön opintojen kustantamiseen, ja kun hän täyttää kaksikymmentäviisi, hän saa haltuunsa pienen pääoman, joka auttaa häntä elämässä eteenpäin. Ruth ei tarvitse enää vapaaoppilaspaikkaa. Eikä sinullakaan ole taloushuolia.

Tuijotin kirjettä, jonka rivit tuntuivat pyörivän silmissäni.

-Onko tämä tosiaan niin kuin pitää? minä kuiskasin ja näytin lukua, joka oli minun nimeni jäljessä. -Eihän se voi olla. Isä, meidän koko velkamme tulisi tuolla kuitatuksi!

-Minähän sanoin, että tässä ei ole mitään väärinkäsitystä. Isä puristi kättäni. -Tiesikö rouva Brodie, miten iso velka teillä on?

-En minä tiedä… ehkä siitä oli puhetta… voi, en minä muista, mutta miten… Mitä Rosie sanoo tästä, onko tämä oikein! minä vaikersin.

-Usko nyt, että vaikka nämä summat ovat meille suuria, ne ovat vain murto-osa rouva Brodien perinnöstä, isä vakuutti. -Etkö lukenut kopiota testamentista?

En ollut ehtinyt. Saatekirje ja erityisesti ne rivit, joilla mainittiin sekä minut että Ruth, oli vanginnut mielenkiintoni liiaksi. Niinpä isä kävi nyt testamentin kanssani läpi kohta kohdalta.

Isoäiti oli kirjoittanut siihen kauniita asioita — niin kauniita, että itkin pienet itkut. Miten olin saattanut unohtaa, että hän olisi nuorena tyttönä tahtonut näyttelijättäreksi! ’Minun toiveeni ei koskaan toteutunut, koska ajat olivat toiset’, hän kirjoitti. ’Siksi tahdon, että Ruth Weilsonilla on mahdollisuus luoda sellainen ura kuin hän itse toivoo.’

Ja isä on oikeassa: Isoäidillä oli varaa tähän. Melkein pöyristyin koko perinnön suuruutta. Siihen nähden Ruthin ja minun perimät rahat ovat vain mukava lahjoitus — vaikka meille ne ovat omaisuus. Lisäksi lakimiehen kirjeessä mainittiin, että meille on tulossa ’pientä irtaimistoa’, jotka Rosie ja hänen vanhempansa olivat halunneet meille lähettää.

Pyysin isää jäämään meille niin kauaksi, että Duncan tulisi kotiin. Olin niin sekaisin, etten olisi mitenkään osannut selittää hänelle, mitä oli tapahtunut, ja hyvä niin. Vaikkakaan Duncan ei kiipeillyt seinille kuten minä, hän kalpeni aika tavalla.

Ja sitten hän kieltäytyi ehdottomasti käyttämästä rahoja lainanmaksuun.

-Sinä olet perinyt, hän sanoi. -Et kai kuvittele, että ottaisin sinun rahasi ja kuluttaisin ne kauppaan?

-Totta kai sinä otat, minä sanoin. En ollut uskoa korviani. -Koko laina tulisi kuitatuksi sillä — käsitätkö! Isoäiti tahtoi sitä!

-Minä luulen hänen tahtoneen, että sinulla olisi turva takanasi, Duncan sanoi. -Maailma muuttuu, Sappho, emmekä me tiedä mikä meitä odottaa. Minä haluan, että sinä säästät rahat. Jos tulee joskus sellainen aika, ettemme muuten pärjää, keskustellaan tästä uudestaan.

-Tuo mies on hullu, minä valitin isälle. -Eikö ole ilmiselvää, että Isoäiti halusi antaa rahat meidän velkaamme, hän nyt vain testamenttasi ne minun nimiini!

-Minä en koskaan antaisi tyttäreni mennä naimisiin hullun miehen kanssa, isä sanoi hymyillen. -Duncan puhuu asiaa. Ei koskaan pidä laittaa kaikkia munia samaan koriin. Minä suosittelen, että otat yhteyttä John-veljeesi. Hän osaa varmasti neuvoa, mihin sinun kannattaa sijoittaa varasi, sillä pankissa niitä ei kannata makuuttaa.

-Miksi ei? kysyin yhä hämmentyneempänä. Tähänastiset pienet säästöni olen nimenomaan tallettanut aina tarkasti pankkiin.

-Kuten Duncan sanoi, maailma muuttuu. Isä näkyi hakevan sanoja. -Jos tulee jokin kriisiaika… silloin inflaatio on kovin julma pankkitalletuksille. Kuten sanottu, kysy Johnilta, mitä hän suosittelee. Hyvin sijoitettuna sinä turvaat näillä rahoilla omasi ja lasten tulevaisuuden monin verroin sen edestä, mitä yksi pankkilaina merkitsisi.

En käsitä yhtään, mistä he puhuvat. Minun mielestäni me olemme jo kokeneet melkoisen kriisin silloin, kun emme olleet pystyä lyhentämään velkaamme yhden kuukaudenkaan edestä. Enkä ymmärrä tuota puhetta ’tulevaisuuden turvaamisesta’, sillä miksi minun pitäisi se jotenkin erikoisesti turvata, jos velka vain tulisi kuitatuksi!

-Ajattele se näin, Duncan sanoi, kun isä oli mennyt. -Isoäiti halusi, että sinä saat kirjoittaa taas omaksi iloksesi, et rahan vuoksi. Voit seurata kunnianhimoasi, luoda vähemmän mutta parempaa — älä yhtään mulkoile minua, tiedän kyllä että olet taas tehtaillut — voit kirjoittaa juuri siitä mistä haluat, miettimättä raha-asioita.

Olisin halunnut murjottaa, mutta lopuksi en kyennyt siihen, sillä olen liian onnellinen Ruthin puolesta. Duncan kielsi minua soittamasta hänelle ja sanoi, että ehdimme kertoa perinnöstä sitten, kun hän tulee joululomalle. Ehkä se on viisainta: todennäköisesti Ruth ei olisi saanut mitään selvää siitä, mitä olisin yrittänyt sanoa.

Sen sijaan en voinut olla tiedustelematta ilkikurisesti Duncanilta, saattaako hän enää olla kanssani naimisissa, kun olen nyt varakas nainen.

-Et sinä ole varakas, tuo hävytön mies vastasi tyynesti. -Nimittäin rouva Brodieen tai Aliceen verrattuna. Ja jos tosiaan kuvittelet niin, moraalinen velvollisuuteni on katsoa, mihin rahasi haaskaat.”


Joulukuun 22. päivänä
”Ruth, Mary ja Rose tulivat kotiin toissapäivänä, ja yhtäkkiä Koivuranta tuntuu olevan taas täynnä iloa ja elämää. Meillä on juossut sukulaisia, kaupunkilaisia, Ruthin ystävättäriä niin, että rouva Wallace uhkasi alkaa ottaa maksun kaikesta tarjoilemastaan teestä.

Ruthin puhe pulppuaa seikkailuja Edinburghissa: kouluasioita, opettajia, kepposia, kutsuja, kahviloita, uusia nimiä. Aivan erityinen elämys on ilmeisesti ollut käynti elävissä kuvissa, minkä huvituksen Rose oli kustantanut tytöille Maryn syntymäpäivänä. Jos saisin kaksipennysen joka kerran, kun Ruth on jo ehtinyt viitata kokemukseensa ("myös siinä elokuvassa, jota olimme katsomassa, tapahtui...", "näyttelijätär siinä elokuvassa muistutti...", "ajatella, että siinä elokuvassa näytettiin..."), minulla olisi varaa tilata meidän joulupäivällisemme hotellista tarjoilijan kera!

Ja silti tyttö solahti taas omaan tilaansa kotona kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Ensimmäisenä iltana hän kietoi esiliinan eteensä teen jälkeen ja ilmoitti rouva Wallacelle hoitavansa tiskit. Ja sitten Alistair Dunn ilmestyi meille hermostuksissaan ja kysyi, lähtisikö Ruth kävelemään.

Tällä kertaa minä komensin Duncanin nukkumaan ja istuin yksin odottamassa Ruthia. Kello ei ollut kovinkaan paljon, kun kuulin hänen tulevan.

-No? kysyin varovasti.

Ruth istuutui pöydän ääreen ja leikitteli kalvosimillaan. Sitten hän katsoi minuun haikein silmin.

-Alistair… kysyi, aionko minä mennä kouluun vielä kevääksikin.

-Ja mitä sinä vastasit? tiedustelin. Sydämeni värähti surusta, sillä aavistin, mitä nyt seuraisi.

-Että tietysti menen… Ja vielä seuraavaksikin vuodeksi. Ruth nielaisi. -Alistair sanoi, että… että ei hän tarkoittanut, että rupeaa odottamaan vuosikausia.

Laskin hiljaa käteni Ruthin toiselle kädelle, mutta jätin toisen vapaaksi, jotta hän saattoi pyyhkäistä kyyneleen silmäkulmastaan.

-Minä... tahtoisin nähdä niin paljon! Muutakin kuin Edinburghin, Ruth kuiskasi. -Kun minä näin sen elokuvan... Ajattele, Betty, jos minä voisin näytellä sellaisessa! Jos sadat ja ehkä tuhannet ihmiset näkisivät minut valkokankaalla, eikä vain muutaman kymmenen joukko näyttämöllä!

-Alistair odottaa, jos niin on tarkoitettu, minä sanoin hiljaa. -Mutta ehkä tulee aika, jolloin sinun on todella valittava. Sillä tiedätkö, kultaseni, minusta ei olisi ollenkaan ihmeellistä vaikka sinä vielä näyttelisit elokuvassa.

Ojensin molemmat käteni, Ruth nousi ja painautui syliini ja itki vähän.

En oikein tiedä, olisinko pahoillani Ruthin ja Alistairin puolesta, vai helpottunut siitä, että tyttö on uteliaampi elämälle kuin luulin. Mutta kiitän Luojaa siitä, että Ruthista taitaa sittenkin tulla jotakin enemmän kuin Dunnin tilan miniä.”


Joulukuun 31. päivänä
”Meillä on ollut suloinen joulunaika. Joulupäivänä olimme kaikin Kuusikukkulalla kuin ennen vanhaan, vaikka Anna onkin siinä tilassa, että olin vähän huolissani hänen jaksamisestaan. Toisaalta en voi olla iloitsematta siitä, että vanhassa talossa tulee olemaan paljon lapsia. Ei ehkä kymmentä, mutta ainakin nämä viisi!

Eilen herra MacTavish soitti asemalta, että meille on isokokoinen lähetys. Arvasin, että siinä tulisi joitakin Isoäidin tavaroita, vaikka en ymmärräkään, mitä ’isokokoista’ voisimme saada.

Duncan lähti lähetystä hakemaan — ja palasi vuokravaunuilla muutaman apumiehen kanssa. Sillä junassa oli ollut meidän nimellämme varustettuna valtava puulaatikko. Kun se hajotettiin pihassa, sen sisältä paljastui vanha piano Charlotte Squaren talon suuresta salista. Pianoon oli kiinnitetty Rosien käsialalla kirjoitettu viesti, jossa hän arveli soittopelistä olevan ’iloa Duncanille’.

-Eihän tämä mahdu mihinkään, minä parahdin.
 Mutta Duncan ilmoitti, että se laitettaisiin mahtumaan.

Ja niin huonekaluja siirreltiin, kunnes pianolle löytyi tila seinänvierestä. Se oli tuskin paikallaan, kun Duncan istui kokeilemaan koskettimia, vaikka soitin oli hirvittävässä epävireessä matkan jälkeen.

Minä istuin sohvalla sylissäni toinen paketeista, jotka olivat tulleet pianon mukana. Toisessa oli ollut nuotteja, ja tämän muodosta tiesin jo, mitä siellä oli: Charlie-prinssin muotokuva. Puristin tuota muistorikasta kuvaa sylissäni ja kuuntelin, kun Duncan soitti.

En ole tajunnut, että hän on kaivannut soittamista noin paljon. Ellei Rosie, toinen muusikko, olisi sitä aavistanut ja lähettänyt pianoa, minä en varmaankaan olisi ymmärtänyt sellaista ostaa, vaikka nyt voisinkin. Toisinaan olen niin itsekäs, että häpeän.

Charlie-prinssin kuvan purin kääreistä vasta illalla ja ripustin sen seinälle takan viereen. Minulla ei ole mahdollisuutta hankkia prinssin kunniaksi jatkuvasti tuoreita valkeita ruusuja, mutta uskon, että hän hyväksyy myös vahakukat.

Kirjoitan tätä keittiön pöydän ääressä, ja toisella puolen Ruth opettaa Stuartille alkavan vuoden vuosilukua. Vaikka poika lukee, numerot tuottavat hänelle suuria vaikeuksia — lapsi parka lienee todella tullut äitiinsä.

Vuosi 1914 lupaa paljon iloisia uutisia. Tietenkin ensiksi meidän kuopuksemme syntyy, mutta niin syntyy lapsia moneen muuhunkin lähiperheeseen; mikäli ymmärsin oikein äidin vihjailut, myös Lillianille ja Johnille.

Loppiaisena vihitään rakkaat ystävämme Alice ja Fergus, ja Miriamin kirjeen mukaan Somervillet ovat varanneet jo hotellin elokuulle hänen ja Davyn häitä varten. Davy koettaa kuulemma järjestää itselleen pidemmän loman, jotta he voisivat viettää kuherruskuukauden Skotlannissa ja matkustaa etelään vasta syyskuussa, kun ei ole enää niin kuuma. En tiedä, ymmärtääkö Miriam, millaisiin oloihin lähtee, mutta toivon ja rukoilen, että rakkaus auttaisi heidät kaikkien vaikeuksien yli.

Ja Ruth-tyttönen palaa loppiaisen jälkeen Edinburghiin opiskellakseen omilla varoillaan. Olen iloinen siitä, ettei hän taida täysin käsittää saamaansa perintöä: hän ymmärtänee lähinnä sen, että luovuttaa vapaaoppilaspaikkansa pois. Ylpeää Ruthista siis ei tule. Hän kysyi ensimmäiseksi perinnöstä kultuaan, voisiko ostaa jotakin Victoria Smithiä ilahduttaakseen.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti