torstai 8. toukokuuta 2014

71. luku: Loppiaispäivä

 
Loppiaispäivänä Koivurannan eteisessä valmistauduttiin lähtemään naapuritaloon vihkiäisiin. Alice oli erityisesti pyytänyt, että lapset tulisivat mukaan: Ruth saisi pidellä hänen kukkakimppuaan, Archie olla sormuspoikana ja Stuart lukea raamatuntekstin.

-Muista sitten tehdä niin kuin pastori Morrison neuvoo, Betty sanoi napittaessaan Stuartin takkia. -Ja lue rauhallisesti, aivan kuten me harjoittelimme.

-Kyllä minä osaan, Stuart mutisi ja kiemurteli kankeassa pyhäpuvussaan.

-Toivottavasti Archie ei hukkaa sormusta, Ruth sanoi huolissaan.

-Alice sanoi, että se on nauhalla kiinni tyynyssä, Betty lohdutti.

-Kello on kohta yksi, me myöhästymme, Duncan hoputti ja aikoi ottaa päällystakkinsa. -Sappho, mitä nyt?

Betty, joka oli suoristautunut, painui äkkiä uudelleen kaksinkerroin ja voihkaisi.

-Minä… minä… Voi taivas.

-Mikä sinun on? Duncan tarttui kauhistuneena Bettyyn ja auttoi tämän istumaan jakkaralle. Tuolla tavalla Betty oli valittanut sinä hirvittävänä talvi-iltana, jolloin he olivat menettäneet vauvan.

-Lapsi… taitaa tulla nyt.

-Nyt? Duncan puisti päätään. -Mutta eihän sen pitäisi — vielä pariin viikkoon!

-Ehkä kukaan ei ole muistanut kertoa sille, Betty mutisi. -Voi ettei Jennie ole kotona!

-Eihän hän ole koskaan kotona, kun häntä tarvittaisiin, Duncan ärähti varsin epäoikeudenmukaisesti. Sitten hän tuntui vasta käsittävän, mitä Betty oli sanonut. -Tarkoitatko sinä, että… että…

Betty veti syvään henkeä ja sanoi huomattavan kärsivällisesti siihen nähden, että kukaan läsnä olevista ei tuntunut tajuavan, miten kiire nyt oli:

-Ruth, vie pojat Smithille. Pysykää siellä, kunnes teitä tullaan hakemaan. Duncan, mene hakemaan Fergus. Nyt heti.

-Pärjäätkö sinä… Duncan aloitti, kun Ruth kiskoi vastaan hangoittelevat pikkupojat mukaansa ja Betty nousi kankeasti pystyyn päättäen pyrkiä yläkertaan.

-Mene, Betty sanoi niin tiukalla äänellä, ettei Duncan kysynyt enää mitään.

Sinä päivänä neiti Lydia Stevenson kadun toiselta puolen huolestui syvästi Aimee-sisarestaan, joka oli selvästikin tulossa höperöksi. Lydia-neiti uskoi vielä jotenkuten sen, että Aimee kertoi nähneensä kauppias Flemingin juoksevan kirjakaupan pihan halki kuin takaa-ajettuna, ilman päällystakkia ja hatutta päin, ja heilauttavan itsensä yhden käden varassa aidan yli Gordonin talon puolella olevaan lumikinokseen.

Senkin hän saattoi hyvällä tahdolla uskoa, että tohtori MacDonald pian tämän jälkeen olisi juossut Gordonin talosta ja hypännyt samalla tavalla aidan yli Koivurannan puolelle.

Mutta kun Aimee väitti, että tohtorin frakinliepeet olivat hulmahtaneet, Lydia puisti hyvin huolissaan päätään. Kuka oli muka koskaan nähnyt tohtori MacDonaldia frakissa? Aimee parka, tämä oli tulossa vanhaksi.

Ennen kuin Duncan ehti takaisin kotiin, Fergus MacDonald olikin jo riuhtonut mainitun lievetakin yltään, repäissyt kovat kauluksensa irti, käärinyt hihansa ja pessyt kätensä.

-Soita sairaalaan ja käske pitää ambulanssivaunu valmiina lähtöön, Fergus sanoi törmätessään ulos kylpyhuoneesta. -Ja laita vesikattila tulelle, Alice tulee kohta perässä ja huolehtii lopusta.

Hän harppoi yläkertaan parilla askeleella jättäen Duncanin pyörimään eteiseen sekopäisenä. Fergusin puheet ambulanssivaunusta eivät olleet millään tavoin rauhoittavia, varsinkin, kun Duncan muisti vielä liian hyvin, miten vaikea Archien syntymä oli ollut. Selvitessään vihdoin takahuoneeseen hänen kätensä vapisivat niin, että kuulotorvi putosi kahdesti, ennen kuin sai yhteyden edes keskukseen.

Samalla hetkellä, jolloin sairaalan päivystyspoliklinikalta vastattiin, yläkerrasta kuului ääni, joka sai Duncanin pudottamaan torven kolmannen kerran. Hän jätti sen roikkumaan johdon varassa ja päivystäjän huutamaan haloota syöksyessään varastosta takaisin eteiseen ja ylös portaita.

-Duncan Fleming, mihin sinä luulet meneväsi! kuului samassa ovelta. Alice pyyhki lunta kengistään ja puisteli uutta siniharmaata kävelypukuaan, jossa oli aikonut astua vihille. -Onko vesikattila tulella?

Duncan pysähtyi epäröiden portaiden puoliväliin ja näytti niin pöllämystyneeltä, että Alice ei voinut kuin nauraa.

-Se — se taisi syntyä jo, hän sanoi jokseenkin tarpeettomasti, sillä lapsen terve, reipas itku kuului selvästi yläkerrasta.

-Taivaalle kiitos, pelkäsin että Betty parka joutuu samanlaiseen kidutukseen kuin viimeksi, Alice sanoi ja meni keittiöön. -Tule alas sieltä, Fergus sanoo kyllä kun voit mennä katsomaan heitä.

Myöhemmin hämärtyvänä tammikuun iltapäivänä Duncan istui Bettyn vuoteen laidalla ja katseli ihmeissään pientä nyyttiä tämän kainalossa. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, ettei hän oikein vieläkään käsittänyt sitä.

-Kyllähän minä tiesin, että nyt on kiire, Betty hymyili. -Jos olisit viivytellyt lähtöäsi vielä minuutinkin, Fergus ei olisi ehtinyt edes sisään huoneeseen. Joskus sinä olet kauhean hidasälyinen ollaksesi noin viisas mies, Duncan Fleming.

Duncan naurahti hämillisenä.

-Minä ajattelin… Tarkoitan, että Archien kanssa…

-Nyt ei olekaan kyse Archiesta, vaan Donaldista, Betty muistutti ja suuteli kullanpunaisia suortuvia, jotka pilkistivät lapsen kapalosta.

-Donaldista? Duncan nyökkäsi. -Rouva Brodie olisi iloinen jos tietäisi.

-Minä uskon, että hän tietää, Betty sanoi hiljaa. -Onko rouva Wallace jo tullut?

-On. Ja äitisi on matkalla tänne.

-Mitä rouva Wallace sanoi, kun saimme taas pojan?

-Rouva Wallace on parempi kokki kuin ennustaja, Duncan sanoi ja taputti rauhoittavasti Bettyn kättä.

Samassa oveen koputettiin ja Ruth kurkisti sisään.

-Alice-täti kysyy, saako hän tulla, tyttö sanoi. -Hänellä on asiaa.

-Voi taivas, Betty mutisi. -Me taisimme Donaldin kanssa pilata heidän hääpäivänsä.

-En nyt sanoisi aivan niinkään, Alicen iloinen ääni kuului kynnykseltä. -Itse asiassa haluaisimme kysyä jotakin. Jaksaisitko… jaksaisitko sinä todistaa, jos… pastori Morrison tulisi tänne.

-Tänne? Betty parahti ja vilkaisi ympärilleen sekaisessa makuuhuoneessa. -Hyvä tavaton, ei, minä tulen alas!

-Etkä tule, ilmoitti Fergus MacDonald, joka ilmestyi Alicen viereen ja muistutti asultaan taas enemmän sulhasmiestä kuin lääkäriä. –Mutta me haluaisimme naimisiin mieluusti tänään.

Betty naurahti.

-Sen minä kyllä ymmärrän, hän sanoi. -Jos se on pastorin mielestä sopivaa, niin ei minulla ole mitään asiaa vastaan. Mutta hääkuvan Duncan saa ottaa jossakin siistimmässä paikassa.

Niin Alice Gordon ja Fergus MacDonald vihittiin Koivurannan makuuhuoneessa. Ruth piteli morsiamen kukkakimppua vihkimisen aikana juhlallisesti kuin olisi seissyt naapuritalon suuressa salissa, Stuart tarvitsi vain hiukan apua lukiessaan Ihmeiden kirjasta kuvausta rakkauden kaikkivoittavuudesta, ja pikku Archie ojensi juhlallisesti sormuksen tyynyllä aivan oikealla hetkellä Ruthin lempeästi ohjatessa.

Kun pastori Morrison oli julistanut vihittävät aviopuolisoiksi, rouva Wallace ilmestyi huoneeseen vesimaljan kanssa. Ja niin samalla kastettiin Donald Duncan Fleming, joka nukkui rauhassa koko toimituksen ajan.

Koivuranta hiljeni sinä loppiaisena vasta myöhään. Hääpäivällinen, joka oli ollut tarkoitus nauttia Gordonin talon upeassa ruokasalissa pellavaliinalla ja Meissenin posliinilla katetun pöydän ääressä, tuotiin koreissa Koivurannan pieneen keittiöön. Kaikista Fergusin vastusteluista huolimatta Betty halusi olla Donaldin kanssa mukana juhla-aterialle kokoontuneessa hilpeässä seurueessa, ja heillä oli niin hauskaa, että vastavihityille tuli lopulta kiire ehtiä yöjunaan. Sairaalaan oli saatu sijainen, ja tohtori ja tohtorinna MacDonald saattoivat lähteä häämatkalle.

Myös Ruth pakkasi laukkunsa, sillä hänen piti aamulla palata taas Maryn ja Rosen kanssa Edinburghiin. Hän kävi levolle toisaalta haikein, toisaalta iloisin mielin antaen Ystävän käpertyä viereensä. Alistairin aiheuttamia sydänsuruja lievensivät ihmeesti Edinburghissa odottavat ystävät ja uudet seikkailut, erityisesti näytelmä, jonka Nanny-neiti kevätlukukaudella ohjaisi ja jossa Ruth saisi olla mukana.

Jennie sijasi itselleen yösijan vierashuoneen lattialle ja antoi vuoteen äidilleen. Ennen nukahtamistaan hän uskalsi päästää mieleensä ajatuksia ja haaveita, jotka yleensä päättäväisesti torjui, ja salaa talviyön pimeydessä vuodatti muutaman kyyneleen, ennen kuin uni armahti hänet.

Stuart ja Archie nukkuivat lastenhuoneessa kaikista päivän seikkailuista uupuneina ja vielä oikein ymmärtämättä, että perheeseen oli ilmestynyt uusi jäsen.

Betty valvoi yksin ja katseli ikkunasta näkyviä tähtiä. Duncan hengitti tasaisesti hänen vieressään, ja vuoteen vierellä kehdossa, jonka Mike Cameron oli vuosia sitten tehnyt Stuartille, tuhisi Donald.

Talo oli kaiken hälinän ja touhun jälkeen niin hiljainen, että se tuntui melkein puhuvan.

Mitä se puhui? Betty koetti kuunnella. Hän vapisi kuullessaan surun tummia sävyjä, risti kätensä ja pyysi voimaa vastoinkäymisten kestämiseen.

Mutta hän kuuli myös riemun ja onnen ääniä, toivon ja luottamuksen ääniä. Ei tulisi niin suurta pimeää, etteikö siellä näkyisi valo. Ei avautuisi niin syvää kuilua, etteikö rakkauden köysi veisi sen yli.

Hiljaa hän ojensi kätensä, tarttui Duncanin käteen ja sulki silmänsä. Uni tuli ja vei hänet ihanaan maahan.

***
Bettyn vaiheiden neljäs osa päättyy tähän. 
Toivottavasti pidit kirjasta!
Tämä blogi ei enää päivity, mutta säilyy luettavana.
Tarina jatkuu viidennessä osassa Betty ja myrskyn vuodet.

20 kommenttia:

  1. Paljon kiitoksia tästä neljännestä osasta! Kuten jo aiemminkin sanoin, mielestäni tämä on (tähänastisista) paras. Tässä on myös tummia sävyjä ja sitä myötä oikean elämän makua, vaikka tyyli on edelleen tyttökirjoille sopiva.

    Jos/kun joskus kirjoitat sen viidennen osan, olen ehdottomasti mukana!

    -Hiiruska

    VastaaPoista
  2. Kaunis loppu! Kiitos!
    Nyt luen ne ensimmäiset kirjat uudelleen odotellessa viidettä osaa!

    VastaaPoista
  3. Olipa ihana loppu ihanalle tarinalle. Kiitos Kaisa! MIelelläni tuosta porukasta lukisin lisääkin ;)

    VastaaPoista
  4. Aivan ihana lopetus! Melkein itku tuli! :')

    Aivan ehdottomasti tahdon tietää, mitä ne Bettyn kuulemat tummat sävyt ovat, vaikka valitettavasti osan arvaakin, kun yhtään vuosilukuja (ja rouva Wallacen ennustuksia) pohtii.

    Olisipa hauskaa kuulla jonkun ylämaalaisen kokemuksia Bettyjen lukemisesta. Kukapa tekisi käännöstyön...? Voisihan noista tehdä elokuvankin... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäyksenä vielä, että tuo vihjaus tietämisen tahtomiseen oli siis suora vihje sen viidennen osan odottamisesta... ;) Siis jos et hoksannut. :D

      Poista
    2. Hyi, ei missään nimessä mitään käännöksiä!! Minähän olen julistanut koko ajan, ettei tämä ole historiallinen romaani ja että enimmäkseen olen käyttänyt mielikuvitustani olosuhteiden ja ympäristön suhteen. Itse en ainakaan haluaisi lukea kirjaa, jonka joku ulkomaalainen olisi kirjoittanut muka Suomesta ja täysin päin mäntyä. :) Mutta kyllä, vihje ymmärretty, lue lisää alemmasta kommentistani!

      Poista
  5. Kiitos tästä tarinasta!

    Naapurin Mari

    VastaaPoista
  6. Kiitos teille, rakkaat ystävät, kun olette olleet mukana. Turha olisi kirjaa julkaista ilman lukijoita (vaikka pari ensimmäistä Bettyä kirjoitinkin ihan vain omaksi ilokseni).

    Lukuisista vihjailuista ja "vaatimuksista" vaarin ottaneena sekä itsekin Bettyä ja tämän perhettä jo nyt ikävöivänä voin kertoa, että kirjoitin juuri äsken viidennen osan ensimmäiset rivit. Viisi vuotta meni tämän neljännen syntyyn ensimmäisistä riveistä julkaisuun, joten tarvitsette kärsivällisyyttä - mutta tulee se, jos Jumala suo ja me elämm.

    VastaaPoista
  7. Kiitos, Kaisa, hurjasti tästä(kin) tarinasta!!! Ihanaa, että jatkoa ehkä saadaan!

    VastaaPoista
  8. Kiitos! Säästin viimeiset luvut tälle vapaapäivälle ja nautin ne vahvan teen kanssa(Bettyn tapaan). Odotan innolla viidettä osaa.

    VastaaPoista
  9. Minä kirjoitin jo eilen kiitokseni tästä tarinasta, mutta onko se hävinnyt bittiavaruuteen. Kiitoksia, mutta älä ihan viittä vuotta pidä väliä, minä vanhenen koko ajan ja ei tiedä koska se dementia iskee. Nyt kyllä olen nauttinut "koko rahan edestä". Kiitos! Marjatta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En toki viivyttele tarkoituksella, mutta Bettyä ei saa tehdä kovalla hopulla. Kun mietin ensin edes pääjuonenkäänteet ja niiden mahdollisuuden valmiiksi, kirjoittaminen on helpompaa. Tuo viisi vuotta tuli siitä, että aloitin tätä osaa varmaan heti kolmosen jälkeen, mutta se jäi pitkiksi pitkiksi ajoiksi, kunnes alkoi taas pyöriä mielessä... Itse kirjoittamiseen meni lopulta ehkä vajaat puoli vuotta!

      Poista
  10. Kiitos Kaisa, ahmin nämä neljä Bettyä läpi neljässä päivässä ja koti on sen näköinen! :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taisit tehdä bettyjenlukuennätyksen!!

      Poista
  11. Hei! Nyt vasta löysin tämän neljännen osan, ja luin heti muutamassa päivässä läpi. Ihana kirja! Toivoisin, että joskus vielä kirjoittaisit (paitsi viidennen Bettyn) myös "ihan oikean" kirjan, jonka voisi ostaa kirjakaupasta. :) olin lapsena Hullu luokka -fani, ja olen lukenut myös muut kirjasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva että pidit. :) Olen yrittänyt kirjoittaa ja olen yrittänyt julkaista, mutta edellinen sujui paremmin kuin jälkimmäinen: en päässyt läpi kustantajilla. Koska kuitenkin haluan ilahduttaa ihmisiä, julkaisen näitä nettikirjoja... Joko olet "ostanut" Oikein nurin -kirjani?

      Poista
  12. Hei, kiitos vinkistä, tuo olikin mennyt ohi! Täytyy miettiä sopiva hyväntekeväisyyskohde, että pääsen lukemaan. :)

    VastaaPoista
  13. Voi että... Miten ollenkaan maltan siirtyä seuraavaan kirjaan tämän ihanan lopetuksen jälkeen? Kaikki se tuleva, jonka jo tiedän... ITKEN JO VALMIIKSI! :'(

    Mutta kiitos silti taas! Myrskyä päin! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä se elämä on. Yleensä emme vain onneksi tiedä tulevaa, kuten ei Bettykään tässä, vaikka aavisteleekin...

      Poista